Mammailua: Se kuuluisa oma aika


Mä oon aina ajatellut, että oon aika tehokas ihminen. Jo nuorena Demi-kalenteri oli kovassa käytössä: kokeet, harrastukset, lukusuunnitelmat ynnä muut tärkeät asiat merkattiin kalenteriin niillä rakkailla Stabiloilla, ja tylsillä tunneilla kaverit koristelivat sydämillä, ihastusten nimillä ja viikonloppusuunnitelmilla niitä ahkerasti kulutettuja sivuja. Lukiossa tahti vain yltyi ja aina oli kiire; piti tehdä läksyjä, lukea, kirjoittaa raportteja, harrastaa, nähdä kavereita, hakea kesätöitä. Aikuisenakin on tullut koettua kiirettä: tenttisumia ja pitkiä päiviä, oma huusholli hoidettavana ja pyykit pestävänä, harrastuksia ja velvollisuuksia, parisuhde ja satunnaiset duunit.

Nyt mua naurattaa, mua niin naurattaa. 

Siis mitä ihmettä? Mullahan oli vaikka kuinka paljon aikaa silloin! Jälkeenpäin on aina erittäin hyvä viisastella, mutta miksi ihmeessä stressasin? Mikä ihmeen kiire mulla muka oli? Ja miksi mä en silloin tajunnut, että mulla oli 24/7 OMAA AIKAA? (Ehkä 24/7 on liioittelua, mutta aikaa kyllä oli ja paljon.)

Synnärillä ollessa sitä ajattelee, että täällä synnytetään nyt se meidän kauan odotettu rakas lapsosemme. Mutta siellä syntyy kyllä paljon muutakin. Syntyy äitiys, jota on haudutettu 9 kuukautta, syntyy isyys - molemmat yhtä heiveröisiä ja hauraita kuin se vastasyntynyt pikku käärö. Synnytin täysin uuden elämän lapsen muodossa, mutta siinä samalla synnytin kyllä täysin uuden elämän myös itselleni. Sitä ei vain tahdo heti huomata siellä vauvantuoksuisessa ja rakkauden täyttämässä perhehuoneessa. 

Muistan sen ensimmäisen kerran, kun menimme treffeille mieheni kanssa vanhemmiksi tultuamme. Silloin realiteetti iski vasten kasvoja: tuleeko tä aina olemaan tällaista? Että lähteäkseen jonnekin aivan kaksin, pitää ensin yrittää saada hoitoapua ja sumplia aikatauluja, maidot pitää pumpata ja maitomatikkaa laskea: kuinka paljon pienokainen tulee tarvitsemaan? Saanko niin paljon pumpattua? Ja mitä jos se ei suostukaan juomaan pullosta, nääntyykö se meidän elokuvan aikana? Varavaatteet täytyi pakata ja vaipat muistaa myös. Sitten se itse lapsen luovutus hoitoon, kun valut hormonihikeä kaikesta hössötyksestä ja säätämisestä ja vauva ei vaan suostu nyt ottamaan viimeistä maitohuikkaa ennen lähtöänne. Kun viimein pääset istumaan autoon ja hurauttamaan treffeille, olosi on kaikkea muuta kuin hot mama (tai oikeastaan, olo on juuri sellainen: hikinen mammarainen). 

Sittemmin poitsun hoitoon vieminen on kyllä helpottunut. Hän nauttii täysillä isovanhemmistaan, ja on innoissaan aina, kun he tulevat kylään tai lähdemme itse sinne. Vauva on nyt taapero, ja maito ei ole ainoa ravinnonlähde. Hormonihiki ei myöskään enää vaivaa. Ja luotan siihen, että vanhempani saavat hänet nukahtamaan ilman, että olen kirjoittanut ylös kaikki kikkani - niitä kikkoja kun ei enää juuri tarvitse.

Mutta sitä aikaa. Sitä on edelleen vähän. Ja tuntuu, että se vain vähenee. Kun 24 tunnista vähennetään työt ja taaperotouhut, siivoaminen ja pyykkääminen, kaupassa käynti ja ruuanlaitto, vastuut ja velvollisuudet ja ne äärimmäisen rakkaat (joskin edelleen katkonaiset) yöunet, niin eipä niitä ylimääräisiä tunteja juuri ole. Kello 20-22 on nykyään Pyhää Aikaa meidän kodissa. Se on se hetki, kun voi vihdoin rojahtaa sohvalle ja huokaista "Hallelujah!", kun pakki on täysin tyhjä ja olo sen mukainen. Aika yleinen rutiini meillä on sellainen, että kello 20-21 meillä molemmilla on OMAA AIKAA, minkä jälkeen me tullaan yhteen ja koomaillaan tunnin verran (silloin kun onnistutaan pitämään kiinni meidän nukkumaanmenoajasta - kyllä, tämä on se osa aikuisuutta, joka yllättää varmasti jokaisen teinin). Ja siinä se päivä sitten jo olikin!

Puhumattakaan siitä, että meillä on nyt vain YKSI lapsi (sillä tiedän, mitä te useamman lapsen äidit varmasti ajattelette tässä kohtaa, että "Luulet, että sulla on nyt vähän aikaa...odota sinä vain!).

Ehkä se on niin, että niin sanottua omaa aikaa ei itseasiassa yksinkertaisesti ole ennen lapsia. Kai sitä omaa aikaa oli pelkässä parisuhteessakin ainakin terminologian tasolla, mutta kyllä se käytännössä tuntuu syntyvän vasta lapsen syntyessä.

Haaveilua: "Tunnin päikkäreiden aikana aion siivota, pyykätä, laittaa ruokaa, nukkua power napin, blogata ja käydä suihkussa..." Yeah. Right. 

Ja kyllä, kyllä mä välillä kaipaan, että sitä omaa aikaa olisi enemmän. 

Mulla on pitkä haavelista kaikenlaisesta, mitä haluaisin omalla ajallani tehdä; bloggailla ja lukea, shoppailla ja valokuvata, treenata ja koomata. Puhumattakaan siitä, että lähtisin reissuun tyttöjen kanssa tai viettäisimme mieheni kanssa hotelliviikonlopun aivan kaksin. Mutta ehkä nyt vuoden jälkeen oon oppinut hyväksymään sen, että kaikki ajallaan. Siinä missä ennen saatoin tehdä kaikki edellä mainitut asiat sen yhden viikon aikana - tai jopa yhden päivän aikana - nyt samat asiat voi tehdä, mutta levitettynä paljon pidemmälle aikavälille. 

Äitiys on opettanut, että enää en voi elää sillä mentaliteetilla, että kaikki-heti-mulle-nyt (shocking). Vaan ihan todella yksinkertaisia perusasioitakin täytyy oppia odottamaan, ja ne kyllä odottavat. 

Kaikkea ei tarvitsekaan kokea ennen kuin on 30, ja elämää taitaa olla sen jälkeenkin. Ja kaikki asiat ehtii aikanaan. Nyt nautin siitä, että mulla on söpöläinen, joka on kiinni mussa koko ajan -usein kirjaimellisesti. Kun painan kasvoni hänen kaulaa ja kasvoja vasten ja haistelen hänen ihanaa tuoksua tiedän, että tämä ei tule olemaan ikuista, ja tässä on nyt kaikki mitä tarvitsen. 

Ja kun saan aikaiseksi järjestää itselleni - ja meille pariskuntana - niitä hengähdystaukoja arjen keskelle, on se oman taaperon tuoksu vielä huumaavampi, ja se oma hymy enemmän herkässä. Silmäpussit eivät tosin ehdi kadota mihinkään, se on testattu ja todettu tosiasiaksi -mutta onneksi ne on designer bagsit.

Petra

P.S. Tänään on tiedossa omaa aikaa: Menemme mieheni kanssa Kakolaan! Siitä lisää myöhemmin!




Ei kommentteja