Mammailua: Katkeransuloinen Äitiys

Syksyn upeaa väriloistoa ja tunnelmaa ihaillessa oon huomannut, että äitiydessä on jotain tosi samaa kuin syksyssä. Syksy, varsinkin tänä vuonna, on ollut ihan älyttömän kaunista! Se on yhtäältä niin voimakasta ja vahvaa, toisaalta jotenkin niin haurasta, siinä on jollain tavalla odotusta, mutta myös haikeutta ja luopumista. Syksyyn kuuluu tosi vahvoja, intensiivisiä kontrasteja ja jännää ristiriitaisuuttakin. Se on katkeransuloista.

Sama pätee äitiyteen. 


Pitkän odotuksen jälkeen musta tuli vihdoin äiti, kun sain sen tuhisevan (ja välillä rääkyvänkin) nyytin syliini. Se oli ihanaa, upeaa ja ainutlaatuista aikaa. Jopa epätodellista. Silti siihen kuului samalla myös hyvin ristiriitaisia tunteita; jouduin luopumaan siitä, mikä oli tuttua, helppoa, mukavaa. Hyvästi yhtäjaksoiset yöunet, spontaanius ja itsekeskeisyys. 

Vauvantuoksuiseen arkeen totuttuani ja tietynlaisen alkuhuuman (ja sen hormonimyrskyn) hieman laantuessa aloin huomata, että vanhemmuus todella on loppuelämän pituinen vastuu ja velvollisuus (tai vähintään sen 18 vuotta, tosin ainakin omat vanhempani kovasti muistuttavat, että eipä se siihen lopu...! Ja hyvä niin.) Kyllähän sen tiesi jo etukäteen, mutta uskaltaisin väittää, että vasta vanhemmaksi tultuaan sen todella tajuaa. Välillä tietynlaisen oman vapauden ja huolettomuuden menettäminen tuntuu haikealta. Muistan kun tajusin, että me ei voida ties kuinka moniin vuosiin lähteä mieheni kanssa esimerkiksi kahdestaan rantalomalle. Ja että sitten kun se olisi mahdollista, olen lähes nelikymppinen! Jestas, miten vanhalta se kuulostaa. Samalla tiedän, että jo päivän erossaolo pienestä aiheuttaa hirmuisen ikävän.  



Ristiriitaisia tunteita aiheuttaa myös lapsen kasvu. Tämä ihana, pieni täysin minusta riippuvainen pallero ei tule aina olemaan näin pieni, näin minussa kiinni. Sydämen pohjasta kouraisee aina kun mietin, että näin lähekkäin, näin kiinni toisissamme emme tule enää olemaan. Äitinä haluan, että lapseni kasvaa, kehittyy, itsenäistyy. Se herättää suurta ennenkokematonta iloa ja ylpeyttä. Samalla rutistan sitä ihanaa palleroa, ja toivon, että aika hidastuisi, että hän ei kasvaisi niin nopeasti, että hän tarvitsisi mua aina niin paljon kuin nyt. Että hän tulisi aina kädet ojennettuina mun syliin istumaan ja siinä hetkessä olisi vain me, äiti ja poika. Surettaa jo nyt, että tämä symbioosi ei ole ikuista. Vaikka toisessa hetkessä se ajatus voi tuntua helpottavalta. 


Mä haluan nauttia näistä hetkistä. Haluan säilöä mun sydämeen näitä upeita, intensiivisiä pikkulapsivaiheeseen liittyviä kokemuksia, tilanteita, nauruja, suruja, kommelluksia, ilmeitä ja muistoja. Koska aika menee niin hirveän nopeasti. Lapset kasvaa niin kamalan äkkiä. Ja tää on hurjan ainutlaatuista aikaa. 

Syksy on muistuttanut mua siitä, että äitiyteen kuuluu tietynlainen luopuminen. It's so bittersweet. Ja siksi haluan äitinä ottaa kaiken ilon irti juuri tästä hetkestä, koska nää hetket on ohikiitäviä.

Ihanat kuvat by Viivi

Ei kommentteja