Äiti 1.5 vuoden kokemuksella // Mammailua

Mun pikku pallero täytti 1.5 vuotta. Miten aika menee niin nopeasti? Muistan niin selkeästi, kun hän täytti juuri 6 kuukautta! Silloin alettiin maistella kiinteitä, olin henkisesti varautunut tiheään imuun ja yöt taisivat olla aika katkonaisia. Katoin just kuvia tuolta ajalta, en kestä! Siis hän oli NIIN söpö, ihan itsensä näköinen, mutta samalla niin eri näköinen kuin nyt! Hän oli vauva. Niin ihanaa, samalla niin haikeeta. Mäkin olin vasta äiti-iältäni 6 kuukautta vanha! Meidän arki ja mun äitiys on vuodessa muuttunut monellakin tapaa, mutta ajattelin jakaa nyt kuluneen 12 kuukauden kunniaksi 12 asiaa, jotka ovat nyt eri tavalla kuin vuosi sitten. 

12 Asiaa

1. Yöherätykset. Vuosi sitten 3 yöherätystä kuului kategoriaan 'hyvä yö', kun taas nykyään sama määrä herätyksiä on aivan järkyttävää ja olen seuraavana päivänä ihan nuppi sekaisin. Nyt jos herätysten määrä ylittää yhden, tuntuu se jo liialta. Onneksi tällä hetkellä joudun heräämään karkeasti arvioiden vain 2 kertaa yössä. Alun ihanat yöheräämisiä helpottaneet hormonit ovat häipyneet (ajat sitten...) ja tilalle on tullut yhä suurempi unentarve. 

2. Suorittaminen. Alun äitiyden suorittaminen on kaikonnut. Tiedättekö mistä puhun? Vaikka sitä ei haluaisi toimia niin, niin tuoreena ensikertalaisena äitinä sä vaan haluat onnistua ja näyttää muille, että kyllä mä pärjään! Ja kyllä mä tuun olemaan just se äiti, jonka kuvittelin olevani. Ei mun elämä tule totaalisesti muuttumaan, kyllä mä kestän univajeet ja oon niistä huolimatta se freesi ja hehkeä oma itseni, joka olin ennen lasta (tai raskautta). Eikä se vain suorittamista ollut, vaan yksinkertaisesti sitä, että kaikki on uutta ja sitä haluaa tehdä asiat oikein. Sittemmin sitä huomaa, että on oikeastaan monia tapoja tehdä asioita. Nyt sitä on relannut ja on sinut inhimillisyytensä kanssa. Oon alkanut löytää sen oman tapani olla äiti. Eipä tässä tarvitse kellekään näyttää. Äitiys -ainakaan omani- ei oo mikään Strömsö-projekti. Ei kukaan jaksa loppuelämäänsä suorittaa. 

3. Kotoutuminen. Olen kotoutunut uuteen elämääni. Edellistä kohtaa jatkaen vielä vuosi sitten kaikki oli niin uutta ja jollain tapaa sitä yritti pitää kiinni siitä "edellisestä elämästä" ja tulla samaan aikaan äidiksi. Esimerkiksi. Vaikka sitä kuinka tietää, että lapsen hoitaminen on suuri vastuu, ei sitä vastuun määrää vaan kertakaikkiaan ymmärrä ennen kuin olet vanhempi. Että se on 24/7. Seuraavat 18 vuotta, ainakin. Ja sen jälkeenkin se ihana muru on edelleen sun lapsi. Samaten sitä kyllä tiedostaa etukäteen, että elämä tulee muuttumaan ja se oma "vapaus" ja itsenäisyys vähenee, mutta kyllä se iskee tajuntaan oikeasti vasta sitten, kun alat ekaa kertaa vauvan tulemisen jälkeen kaivata omaa aikaa, hengähdyshetkeä tai kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa. Todellisuus voi olla yllättävänkin karu varsinkin niille, joilla ei ole lastenhoitoapua helposti saatavilla. Oonkin huomannut, että eka vuosi äitinä on ikään kuin siirtymäriitti; se on silta sen "edellisen" ja uuden elämän välillä. Vuoden jälkeen sitä alkaakin olla sinut uuden elämäntilanteen kanssa ja se tuntuu eri tavalla luonnolliselta kuin alussa. 

4. Olen Äiti. Tunnen olevani Äiti. Alussa itsensä sanominen äidiksi vauvalle puhuessa tuntui jotenkin hassulta, ikään kuin sitä olisi jollain tavalla vielä näytellyt sitä äidin roolia. Nyt olen äiti, se on mun nimi ja osa mun minuutta. Tämän tietää myös rakas taaperoni, joka huutaa "Äitiiiiii!" monta kertaa päivässä. Vitsi, se on kyllä siistiä. 

5. Imetys. Aamuisin sänky ei ole enää märkä maidosta, en ole tarvinnut liivinsuojuksia ties kuinka moniin kuukausiin eikä rintapumppu ole surissut aikoihin. Imetys on helppoa ja vaivatonta, kun pikkumies osaa sitä itse puhumalla pyytää tai sitten hän toimii baarimikkona ja avaa maitobaarin itsenäisesti. Tämä on kyllä omalla tavalla myös haastavaa - te taaperoimettäjät tiedätte!

6. Vaiheet. Eka vuosi oli täynnä vaiheita. Onhan niitä vaiheita edelleen, tosin vähemmän, mutta nyt siihen on tottunut, eikä sitä hätkähdä enää. Vauvan kanssa sitä alkoi heti ihmetellä ja huolestua, että mikä sillä nyt oikein on? Mistä on kyse? Kuinka kauan tä kestää? Mitä pitää tehdä? Milloin tä oikein loppuu? Mitä Google sanoo? Nyt sitä hieman hymähtää tuota aikaa muistellessaan, koska vaiheita tulee ja vaiheita menee, eikä niistä aina kyllä ota selvää, että mistä on kyse. 

7. Hötkyily. Enää ei tarvitse hötkyillä. Eka vuosi tuntui olevan yhtä hötkyilyä. Milloin sille tulee se rytmi? Milloin syöttövälit pidentyy? Milloin vauva oppii kääntymään? Miksei se käänny jo? Onko kaikki hyvin? Milloin se alkaa syödä paremmin? Milloin se viihtyy sitterissä pidempään kuin 10 minuuttia? Milloin se alkaa kontata? Milloin se sanoo ekan sanan? Milloin se sitä ja tätä ja tota. Ja sitten ne toiset kysymykset: Milloin mä mahdun taas noihin farkkuihin, pääsen vapaalle, saan nukkua? Milloin me päästään kaksin jonnekin, saadaan nukkua, ollaan taas me? Sitten ennen kuin huomaakaan, niin sylivauvavaihe on kiitänyt ohi ja vauva alkaa muistuttaa taaperoa. Vauvakuplassa ollessaan sitä ei tajua, että aika oikeasti menee aivan hurjaa vauhtia. Kun vauvakupla puhkeaa tuntuu, että tapahtuu jokin ihmeellinen time warp, kaasu painetaan pohjaan ja sitä alkaa kiitää halki avaruuden niin kuin Star Wars alus, eikä jarrua ole. Tiedän nyt, että päivät voivat olla pitkiä, mutta vuodet ovat lyhyitä. Nyt tuntuu, että osaa viipyillä tässä hetkessä ilman, että koko ajan miettii, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

8. Liikkuminen ja tekeminen. Vuosi sitten meillä ei vauva vielä edes istunut itse, nyt meillä kävellään, melkein juostaan, kiivetään ihan minne vaan, tehdään kotitöitä (taaperotyylillä), syödään ja leikitään itse. Vauhtia riittää aamusta iltaan. Vaunulenkit ovat vaihtuneet puistoiluun ja yhdessä ulkoiluun, ja teemme kaikenlaisia kivoja asioita oikeasti yhdessä. 

9. Kroppa. Kaikki vaatekaapissa olevat vaatteet mahtuu mun päälle, eikä se vaatinut, että olisin missään vaiheessa mennyt herkkulakkoon, laihduttanut, treenannut hullunlailla. Kyllä se kroppa palautui iteksiin, kun jaksoin olla kärsivällinen ja armollinen. En ole kyllä edelleenkään päässyt takaisin säännölliseen hikiliikuntaan, mutta senkään suhteen en koe yhtään stressiä tällä hetkellä. Kyllä sen aika koittaa. Sitäpaitsi, taaperon jahtaaminen käy treenistä. 

10. Yhdestä on tullut kaksi. Vauvavuoden symbioosi on ohi. Enää en puhu koko ajan vain "meistä", vaan myös minusta ja hänestä. Hän ei myöskään ole vain "vauva" vaan puhun hänestä nimellä ja hän on selkeä oma tyyppinsä. Ja aivan huikea tyyppi onkin! Ja koska emme ole enää niin kiinni toisissamme ja poika pärjää jo muidenkin hoivissa, niin mä saan mennä ja tehdä asioita itsekseni helpommin ja vapaammin, ainakin silloin kun aikaa on. 

11. Kommunikaatio. Me ymmärretään toisiamme! Mä voin puhua mun lapselle ja hän ymmärtää mua! Ja hän puhuu mulle jo jotain takaisin. Meillä on aivan hullun hyvää huumoria ja me voidaan jorata yhdessä tanssipaardeissa olkkarissa (jopa pelkkään puhelimen soittoääneen). Tä on kyllä niin huikea vaihe, ai että. Ihan parasta. 

12. Hiljaisuus. Hiljaisuus on nykyään epäilyttävää ja vaaran merkki. Ja hyvin, hyvin harvinaista. 


Mikä ei ole muuttunut? Ainakin kolme keskeistä asiaa. 

1. Kahvi. Kahvin kulutus on pysynyt suhteellisen samana. Elämän eliksiiriä tarvitaan edelleen päivittäin vähintään kolme kuppia. Maksimissaan neljä. Sellaisen rajan olen itselleni asettanut. 

2. Suklaa. Kaapista löytyy yhä vakkarivarusteena suklaalevy, josta nautin palan tai kaksi päiväkahvin kanssa. "Never underestimate the power of chocolate." Se todellakin on mun salainen ase. Ei kylläkään kauhean salainen, sillä nykyään meidän poitsu huomaa heti, jos oon syönyt suklaata. Nytkö jo joudun alkaa syödä suklaata salassa?!

3. Uni. Haaveet kokonaisista öistä jatkuvat. 


Vauvavuosi oli aivan ihanaa aikaa, mutta siinä oli myös haasteensa. Nyt elämä taaperon kanssa on ihan eri tavalla hauskaa ja palkitsevaa ja haasteet ovat jo vähän erilaisia. Jännä nähdä, miltä meidän elämä näyttää vuoden päästä! Selvää on se, että kyllä tä äitinä olo on aikas parasta. 

Hyvää maanantaita! 

4 kommenttia

  1. Kiitos Petra kun kirjoitat näin rehellisesti ja kauniisti! Tosi ihana lukea sun blogia, se rohkaisee itseäkin tuoreena äitinä!😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kun kommentoit Elina! Ja kiva kuulla, että on rohkaisuksi 💕 Terkkuja sinne pikkuiselle ja ihanaa viikkoa! Ja pitkiä unia 😉

      Poista
  2. Hauska tuo "kolme asiaa jotka ei ole muuttuneet"... eipä ole muuttuneet mullakaan koko aikana äitinä ollessani :D
    T.sirkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, loistavaa! Ja miksipä niistä hankkiutuis eroon? Tai siis, untahan voisi aina ottaa enemmän. Mutta kahvi ja suklaa? Ne ovat tervetulleita jäämään tännekin! 😃 pus!

      Poista