Mammailua: Kunnioitus - paras isänpäivälahja?

Alkuviikosta havahduin siihen, että Isänpäivä on sunnuntaina ja mä en ole ehtinyt suunnitella mitään vielä. Mitä me askarrellaan? Minkä lahjan mä hankin miehelleni? Menin Pinterestiin selailemaan. Mähän en ole mikään Pinterest-Äiti, todellakaan. Ihailen suuresti niitä ihania, suloisia ja viitseliäitä askarteluja, mutta todellisuudessa olen näissä Matti Myöhäinen ja väsään jotain kiireessä. Ihailen tosin niitä, jotka ovat aina kartalla tulevista juhlapyhistä ja lahjojen hankinta ja askartelut toteutuksineen on hoidossa. Siinä mä sitten selasin vuoroin Pinterestiä ja nettikauppoja kuumeisesti miettien, mitä mä annan mun miehelle, mikä saisi mut kokemaan itseni onnistuneeksi ja hyväksi vaimoksi ja äidiksi? 

En mä nyt ehkä ihan noin sitä miettinyt, mutta huomasin, että kyllä myös tuollainen motiivi taisi olla mukana hommassa. Mietin enemmän, mitä mä haluaisin, jos olisi äitienpäivä kuin mitä mun mies oikeasti haluaa. Nimittäin niin söpöjä kuin ne onkin, ei mun mies odota kuin kuuta nousevaa jotain poikani mun askartelemaa juttua. Eikä hän odota mitään suuria lahjoja. Lahjat nyt ei vaan satu olemaan hänen rakkauden kielensä ja kaikki isommat hankinnat hän haluaa itse suunnitella ja toteuttaa. 

Aloin sitten miettiä, että mikä oikeasti on sellaista, mikä merkitsee mun miehelle jotain? Mikä on oikeasti koskettanut ja liikuttanut häntä aiemmin? Millä on väliä? 

Ja mun mieleen nousi kunnioitus ja arvostus. 

Ennen kuin tulin äidiksi olin päättänyt, että mähän en sitten ole se äiti, joka hönkii miehen niskaan, kun tämä hoitaa vauvaa, eikä anna miehen päättää mistään: siitä miten vaippa vaihdetaan, mitkä vaatteet lapselle laitetaan päälle, millä tavalla hän leikkii lastensa kanssa. Koen, että siinä olen aika hyvin onnistunutkin. Finding the Hero in Your Husband -kirjassa puhuttiin mun mielestä hyvin siitä, että miehen pitää saada olla isä ja hoitaa lapsia omalla tyylillään. Äidin pitäisi malttaa puuttua vain ja ainoastaan, jos lapsen hyvinvointi on uhattuna tai jos mies itse pyytää apua ja neuvoja. Se vaikutti mun mielestä hyvältä ohjenuoralta ja oon koittanut pitää siitä kiinni. 

Se mihin en taas ollut osannut varautua oli katkeruuden, kateuden ja epäkunnioituksen fiilikset. On helppo rakastaa ja kunnioittaa, silloin kun se on helppoa. Mutta ehkäpä se todellinen rakkaus ja kunnioitus mitataan nimenomaan silloin, kun on oikeasti haasteita. Tiedättekö? Kun alkaa tuntua, että minähän teen täällä kaiken! Kun alkaa potuttaa, että mies pääsee niin vähällä (sun mielestä). Kun näet somessa, miten joku mies on järkännyt vaimolleen upeat treffit tai ylistää vaimoaan maailman parhaaksi ja ajattelet (tai jopa sanot miehellesi) että hei, kato nyt, tätä mä haluun! Kun väsymys, ärsytys ja epätoivo iskee, sillä eihän sun muutosprojekti (eli mies) etene mihinkään, vaan samat asiat toistuu aina vaan uudestaan. Rakentava kritiikki ei ole tuntunut menevän perille sitten millään, joten kielenkannat irtoavat ja päätät antaa tulla ja ihan ilman filttereitä. You get historical and hysterical. Eli siis mies saa kuulla kyllä kaiken mikä tähän asti on ikinä mennyt pieleen suoraan crazy maman suusta. 

Huoh. Enhän ole yksin? 


Ja hei, kyllähän ne miehet tekee virheitä. Ihan siinä missä me naisetkin. Kyllä mun mies on tehnyt väärin, pahoittanut mun mielen, loukannut mua. 

Mutta se on jännä, että mulla on silti sellainen alitajuinen ajatus, että ilman muuta mun miehen kuuluu antaa mulle anteeksi ja rakastaa mua ehdoitta. Ja mun häntä. Mutta se kunnioitus? No sehän pitää ansaita!

Kirjailija ja tutkija Shaunti Feldhahn on haastatellut satoja miehiä selvittääkseen, millainen se miehen sisäinen maailma oikeen on. Sitä aina sanotaan, että miehet ei tajua naisia. Mut kyllä musta ainakin monesti tuntuu, että mä en tajua miehiä! Siispä tilasin ton kirjan ja se oli kyllä silmiä avaava. En olisi arvannut esimerkiksi sitä, että useimmat miehet valitsisivat mieluummin sen, että vaimo arvostaa ja kunnioittaa häntä kuin että vaimo rakastaa häntä. Tai että konfliktitilanteissa monen miehen päällimmäinen tunne on epäkunnioitus. Että naisen antama rakentava kritiikki ja feedback kuulostaa miehen korviin aika erilaiselta ja hän kokee sen usein henkilökohtaisena hyökkäyksenä, puolison pettymyksenä häneen, että hän ei vain riitä, ettei häntä kunnioiteta. Tai että monella miehellä on sisimmässään pelko siitä, että hänestä ei ole tähän: miehen rooliin ja sen vaatimuksiin. Että ihan kohta se vaimo huomaa, mikä hän todella on miehiään, ja että hän on epäonnistuja. 

Kunnioitus ehkä puhuttelee jollain erityisellä tavalla miehen sydäntä. Tavalla, jota monet meistä naisista ei välttämättä ihan ymmärrä. (Ja nyt ennen kuin joku pahoittaa mielensä, niin nämähän ovat yleistyksiä, kyllä. Meitä on moneen junaan.)

Mulla on vaimona oikeastaan aika mielettömän merkityksellinen mahdollisuus nostaa ja rohkaista mun miestä, sen sijaan, että lannistan häntä kritiikillä, arvostelulla tai vertailulla. Rick Warren esitti saarnassaan kysymyksen: Kuka on koskaan muuttunut sen takia, että häntä on kritisoitu ja hänelle on näytetty kaikki, mikä hänessä mättää? Ihminen muuttuu, kun häneen uskotaan. Kun joku näkee hänessä piilevän potentiaalin ja maalaa hänelle vision siitä, millainen hänestä voi vielä tulla. Kun joku rakastaa ja arvostaa ehdoitta.

Mulla on parhaillaan meneillään mun ensimmäinen viikko yksinhuoltajana. Mun mies on kertausharjoituksissa ja oon saanut kokeilla, millaista olisi hoitaa tämä paletti ilman miestäni. Ja tiedättekö, mulla on häntä ikävä! Hänen apuaan kyllä; arki on huomattavasti raskaampaa ilman, että hän on hoitamassa osuuttaan. Mutta ennen kaikkea mun rakasta kumppania ja rakastajaa. 

Mä haluan kunnioittaa ja arvostaa mun miestä - silloin, kun se tuntuu helpolta ja silloinkin kun musta tuntuu, että hän ei sitä ansaitse tai se on vaikeaa. Siispä nyt isänpäivän kynnyksellä oon kirjoittanut ylös pieniä asioita, joissa haluan toimia paremmin. Tapoja, joilla haluan osoittaa hänelle kunnioitusta - kaikkina päivinä. 

Haluan tulla häntä vastaan ovelle, kun hän tulee töistä kotiin. Suudella ja toivottaa hänet tervetulleeksi. 
Haluan antaa hänelle aikaa laskeutua töistä kotimaailmaan ilman, että oon heti avautumassa taaperon uhmasta tai muista jutuista. 
 Haluan riitatilanteessa rauhoittua sen sijaan, että sanon kaiken mitä sylki suuhun tuo. 
 Haluan uskoa häneen ja muistaa kertoa se hänelle.
 Haluan hyväksyä sen, että me ollaan monella tavalla erilaisia, erilaisia ihmisinä, erilaisia miehenä ja naisena.
 Haluan antaa hänen olla sellainen kuin hän on ja lakata yrittämästä muuttaa häntä niin monessa asiassa. 
 Haluan antaa ja pyytää anteeksi. 
Haluan kiinnittää huomiota kaikkiin hänen onnistumisiin ja valita jättää huomiotta tai yrittää unohtaa epäonnistumiset tai pettymykset. 
 Haluan ilmaista tarpeeni rakentavasti ja kauniisti sen sijaan, että tuon ne esiin niin, että hän kokee epäonnistuneensa. 
 Haluan kiittää kaikesta siitä, mitä hän tekee perheemme eteen. 

Mä en takuulla tule onnistumaan aina. Koska kukaan ei onnistu aina. Kukaan ei ole täydellinen. En minä, et sinä. Mutta mä haluan yrittää. Päivä päivältä. Hetki hetkeltä. Valita kunnioittaa ja rakastaa. Ehdoitta. 

Millä tavalla sinä haluat osoittaa kunnioitusta miehellesi? 

Ja mitä tulee siihen lahjaan, niin kyllä mä yhden hauskan lahjankin löysin. Saa nähdä ehtiikö postissa ajallaan. Mutta näytän sen vaikka myöhemmin!




Ei kommentteja