Storytime: Itseaiheutettu musta silmä

Mulla on pää lyönyt tyhjää useamman viikon ajan aina, kun oon alkanut pohtia viikon Soul Sunday -postausta. Joten mä ajattelin, että voisin vähän change gears ja ruveta vaihtelun vuoksi turinoimaan teille stooreja sunnuntai-päivien ratoksi. Ainakin toistaiseksi ja niin kauan kun tarinoita mieleen juolahtaa. Päätin, että lähden liikkeelle ehkä jo joillekin tutusta klassikosta eli siitä kerrasta, kun aiheutin itselleni mustan silmän. 

Matkaamme siis ajassa taaksepäin aikaan, jolloin opiskelin ja asuin vielä Helsingissä, mutta olin jo kaukosuhteessa nykyiseen aviomieheeni. Ahh, voi noita aikoja. Young love. Kolmen vuoden aikana olin melkoisen ahkera VR:n asiakas (en uskalla edes laskea, paljonko VR hyötyi minusta taloudellisesti) ja löysin itseni tämän tästä junasta istumassa joko innostuneessa mielentilassa matkalla kohti Turkua tai haikeasti jo ikävöiden palaamassa Helsinkiin. Tunnetiloistani saatoin olla etukäteen melko varma, mutta matkan kestosta ei ollu takeita, koska VR. Mutta hei, saipa aina vähän jännittää, että ehtiikö tällä kertaa luennolle tai pääseekö tarpomaan lumihankeen matkalaukun kanssa keskelle metikköä. (Kyllä, seurustelun alussa mulla saattoi olla MATKALAUKKU viikonloppureissulla, koska koin tarpeelliseksi roudata kaikki mahdolliset asuvaihtoehdot mukaani. Niin, young love.)

Joka tapauksessa, eräällä turneella Helsingistä Kupittaan asemalle rupattelin miehen kanssa, joka oli tulossa valokuvauskeikalle Turkuun. Kun pari tuntia junassa vihdoin taas päättyi pendolinon jarruttaessa Kuppiksen kohdalle sekä minä että valokuvaajamies (jonka nimeä en muista) hyppäsimme pois kyydistä. Siellä se mun rakkaani armaani jo vilkuttelikin ja tuli meitä vastaan. Esittelin pikaisesti valokuvaajamiehen poikaystävälleni (poikaystävä, outoa!) ja toivotimme hänelle hyvät viikonloput. 

Monitoiminaisena lähdin kävelemään eteenpäin samalla, kun vielä katsoin taaksepäin valokuvaajamiestä, joka morotti takaisin meille. Ja yhtäkkiä...

Kävelin suoraan tolppaa päin. Se hetki oli kyllä yksi elämäni hämmentävimpiä! Hetkeen en tiennyt, mikä muhun oli iskenyt ja mitä tapahtuu. Jos olisin ollut piirretyssä, niin mun pään ympärillä olisi ihan taatusti leijaillut tähtiä. 

Totaalisen nolona heilutin äkkiä valokuvaajamiehelle kättä kasuaalisti ikään kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut. "Hehe, hups, auts!"  Vetistyneellä katseellani näin, kun hän tuijotti meitä monttu auki - en osannut tulkita, oliko hän kauhuissaan vai huvittunut - ja hän vilkutti vaivaantuneesti ja luikki portaat ylös. Samalla kuulin, kun poikaystäväni kyseli myös aivan nolostuneena, että mitä mä oikein tein, että enkö mä nähnyt tota tolppaa?! 

No, en tosiaan nähnyt. Ei kai sitä ihminen voi kaikkea nähdä, hyvänen aika! 

Pakenimme pian pois laiturilta ja siinä samalla huomasin, miten hirveä jomotus päässäni oli. Aivotärähdys kenties? Pylväs piti sen verran kovan äänen pääni kohdatessa sen, että se tuskin olisi ollut mahdoton seuraus. Tunsin, miten naama alkoi kuumottaa ja silmäkulma turvota. 

Ja kun pääsimme perille poikaystäväni luo oli kunnon mustelma ja patti alkanut jo nousta silmäkulman kohdille. 

Seuraavana aamuna mustelma oli valunut alas silmäni kohdalle saaden mut näyttämään vähän siltä, että edeltävänä yönä on tullut vähän enemmän kuin pelkkää sanaharkkaa paikallisella snägärillä.  

Onneksi mulla oli tehokas peitevoide. 

No, ainakin valokuvaajamiehellä oli hyvä läppä jaettavana ystävilleen sinä perjantaina (ja ehkä monena sen jälkeenkin). Että terveisiä vaan!





Ei kommentteja