Ovulaatiotikku raskaustestinä // Raskaus 2.0

Ovulaatiotikku raskaustestinä // Raskaus 2.0

Esikoisemme syntymän jälkeen päätimme, että seuraava lapsi saa tulla, kun on tullakseen. Odotin viime keväällä kuin kuuta nousevaa, että kuukautiskiertoni vihdoin alkaisi synnytyksen jälkeen. Vaan eipä alkanut. Tosin ihmekös tuo, sillä sen lisäksi, että täysimetin melkein kuusi kuukautta, imetin edelleen päivin ja öin. Kesäkuun alussa lopetimme yöimetyksen - noin kuukaudeksi. Kesän reissujen ja kyläilyjen myötä se palasi kuitenkin jälleen kuvioihin, sillä eipä sitä telttaillessa tai kyläillessä lapsen kanssa vierekkäin nukkuessa viitsinyt toista huudattaa (ja samalla herättää kaikkia muita ihmisiä). Heinäkuun lopussa - yli vuosi synnytyksen jälkeen - Ahvenanmaalla eräällä pienellä saarella retkellä ollessamme sain ilokseni huomata, että kiertoni oli palannut. Olin lievästi sanottuna riemuissani. Jee! Onko muita, jotka ovat kokeneet saman tunteen? Vihdoin todennäköisyydet raskautumiseen olivat edes olemassa. 

Tiesin kuitenkin, että vähäinenkin imetys voi joillain estää kokonaan raskaaksi tulemisen. Puhuinkin loppusyksystä tässä postauksessa tunteistani liittyen imetykseen ja uudelleen raskaaksi tulemiseen. En kokenut, että olisin ollut valmis luopumaan imetyksestä vielä - etenkään kun poikani ei varmastikaan olisi ollut siihen vielä valmis. Samalla vauvakuume nousi nousemistaan. Ahdisti. Yksi kaveri vinkkasi minulle ovulaatiotikuista, joita en ollut aiemmin käyttänyt. Tilasin samantien netistä ison kasan niitä. 

Ilokseni sain huomata, että kyllä minä ovuloin. Toisaalta, pelkkä ovulaatio ei riitä, jos imetys estää munasolun kiinnittymisen kohdun seinämään. Mutta olin toiveikas: Asia kerrallaan, ajattelin. Muutama kierto tuli ja meni ja aina oli pettymys, kun kuukautiset alkoivat. Lokakuussa kuukautiseni taisivat olla viikon myöhässä ja aloin jo kuvitella itselleni raskausoireita, mutta raskaustesti näytti negatiivista. 

Marraskuussa miehelläni oli viikon kertaukset juuri silloin, kun laskujeni mukaan minulla piti olla ovulaatio. Voi että kun se harmitti! Taas menisi mahdollisuus hukkaan. Herran haltuun, ajattelin lopulta. Vasta miehen palatessa kotiin muistin tehdä ovulaatiotestin ja liuskassa näkyi enää hyvin haalea viiva; tulkitsin sen niin, että mahdollisuudet oli ja meni. En miettinyt asiaa sen suuremmin. 

Muistaakseni parin viikon päästä katsoin Youtubesta jonkun ulkomaalaisen tubettajan raskausilmoitusvideota ja koin valtavaa haikeutta. Mäkin haluan tulla raskaaksi! Samalla päätin marssia vessaan ja tehdä ovulaatiotestin, jos kiertoni olisikin jotenkin aivan sekaisin, ja tulos oli TODELLA positiivinen. Tein niitä seuraavat 4-5 päivää ja joka päivä viiva oli vain tummempi ja tummempi. Mitä ihmettä! ajattelin. Miten monta päivää voi ovulaatio oikein kestää?! Ja kuinka monta päivää putkeen tässä pitäisi muka jaksaa tehdä asialle jotain - if you know what I mean. 

Viidentenä tai kuudentena päivänä testin ollessa yhä positiivinen aloin epäillä, että olenko nyt ymmärtänyt oikein, miten nämä tikut toimivat ja miten pian positiivisesta testistä on suotuisin mahdollisuus tulla raskaaksi. Toisin sanoen pitääkö tänäänkin vielä yrittää. Olin matkalla äiti-lapsi-piiriin, kun aloin Googlailla ovulaatiotikkuinfoa. Äiti-lapsi-piirissä ehdinkin jo avautua vauvahaaveistani muille äideille ja juteltiin paljon. 

Kotimatkalla jatkoin infon lukemista ja törmäsin otsikkoon "Ovulaatiotesti raskaustestinä". Luin, että ovulaatiotesti voi tulkita alkuraskauden raskaushormonin ja näyttää positiivista tulosta, vaikka ovulaation sijaan henkilö olisikin raskaana. Suuntasin suoraan apteekkiin raskaustestiä ostamaan, mutta en siksi, että kuvittelin olevani raskaana, vaan päinvastoin: Ajattelin, että negatiivisen testin näkeminen motivoisi vielä yrittämään, koska ovulaatiotikun mukaan minulla oli ovulaatio edelleen meneillään. Kotiin päästyämme menimme poikani kanssa suoraan vessaan. Nythän ei ollut enää aamu - suotuisin aika tehdä raskaustesti - mutta päätin tehdä sen kuitenkin. Ja hetken päästä testiin ilmestyi kaksi erittäin vahvaa viivaa ja aloin kiljua ja haukkoa henkeä samalla: "MITÄÄÄÄÄ?! Mä oon raskaana! Äiti on raskaana! Ei VOI olla..." huusin vessassa niin, että poikani pelästyi. 

Soitin samantien parhaalle ystävälleni ja en meinannut saada mitään sanottua, kun vaan nauroin puhelimessa niin paljon. "Siis ei tä voi olla totta!" sanoin varmaan kymmenen kertaa. 

Mieheni sai kuitenkin tietää asiasta vasta seuraavana aamuna. 1.12. hän avasi minun tekemäni joulukalenterin, josta löytyi positiivinen raskaustesti ja pieni lappu. Sainpa vielä koko jutun videokuvattua. Mieheni ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, ja taisi hän vähän liikuttuakin. 

Niin siinä sitten kävi, että tulin raskaaksi imetyksestä (jopa yöimetyksestä) huolimatta, ja kuitenkin tilastollisesti melko nopeasti. Jos satut itse olemaan yrittämistilanteessa, niin hang in there - kyllä se vielä tärppää! 

Marraskuun viimeisestä päivästä sitten alkoi odotuksemme: ensimmäisen neuvolan odottaminen, toisen kolmanneksen odottaminen ja ensimmäisen ultran odottaminen. Raskausoireita ei tosin tarvinnut kauan odottaa, sillä pahoinvointi alkoi heti seuraavana aamuna positiivisen testin tekemisen jälkeen! Oireista seuraavassa postauksessa!




Yllätys! Vauva #2

Yllätys! Vauva #2



Vihdoin pääsen jakamaan teille ihania uutisia: meille tulee vauva! Jos kaikki menee hyvin, niin ensi heinäkuun lopussa saamme toivottaa pienen nyytin tervetulleeksi perheeseemme. Tämä on siis syy siihen, miksi blogissa on ollut aika paljon hiljaisempaa - meikä mamma on maannut lähinnä sohvalla toimintakyvyttömänä. Ollaan kyllä niin kiitollisia pienestä ihmeestämme. Keskiviikkona ultrassa tuntui vaikealta käsittää, että siellä hän on - joku, kuka?? - ja kasvaa kovaa vauhtia. 

Olen niin kiitollinen siitä, että raskauduin ja raskaus on edennyt hyvin. Olemme nyt raskausviikolla 15. Masu kasvaa, pahoinvointi on vihdoin alkanut talttua ja olen tuntenut jo vauvan liikkeitä muutamien päivien ajan. Pikku hiljaa tämä alkaa tuntua todellisemmalta, ja sitä uskaltaa alkaa eri tavalla odottaa ja iloita! Mutta kerron erillisessä postauksessa lisää raskaudesta tähän mennessä; siitä, miten saimme tietää, miten olen oireillut ja miten tämä raskaus on poikennut ensimmäisestä. Postaustoiveita otetaan myös vastaan. 

On tämä kyllä niin ihmeellistä! Meidän perhe kasvaa jälleen ja pian meitä on neljä. Odotan niin innolla, millainen tyyppi sieltä tulee. Ei mene onneksi enää montaa viikkoa, että saamme tietää sukupuolen - ja mehän haluamme ehdottomasti tietää! Vahva tunteeni on, että siellä on pikkuveli! 

Melanzane ja kuulumisia

Melanzane ja kuulumisia


Hyvää perjantaita! Viikonloppu on täällä taas, tulipa se jälleen nopeasti! Ajattelin tulla jakamaan kuvia uuden reseptin kokeilusta sekä vähän kuulumisia. Olen jo pidempään halunnut kokeilla enemmän uusia reseptejä, etenkin erilaisia vatsaystävällisiä kasvisruokia. Tuntuuko kenestäkään muusta - etenkin lapsiperheellisestä - siltä, että viikosta toiseen ruokalistalta löytyy aikalailla samoja sapuskoja? Vaikka makaroonilaatikko on huippu hyvää, eniten siitä syystä, että pikkuisenkin lautanen tyhjenee vauhdilla, niin minun makunystyräni kaipaavat kyllä vähän muutakin. 

Bongasin uusimmasta Pirkka-lehdestä Melanzane -reseptin, jonka otin samantien testiin. Tämähän on perinteinen italialainen lohturuoka, joten juustoa kyllä löytyy, mutta raikas salaatti kylkeen niin toimii! Munakoisoa käytämme harvemmin - toisin sanoen olen ehkä kerran aikaisemmin sitä käyttänyt ruuanlaitossa. Tykkään sen mausta ja ajattelinkin, että olisi kiva kokeilla muitakin munakoisoreseptejä. Onko joku muu ehtinyt jo kokeilla tätä reseptiä?




Muuten viikko on pyrähtänyt vauhdilla, tekemistä on riittänyt. Ollaan pojan kanssa nautittu meidän vakkariharrastuksista muskarista ja Äiti-lapsi-piiristä, minkä lisäksi eilen oltiin ystävän ja hänen tyttärensä kanssa Caribialla polskimassa. Oli kyllä niin hauskaa, sitä tulee niin iloiseksi, kun seuraa oman lapsen riemua ja nautintoa. Meillä on kyllä varsinainen vesipeto, joka hihkui koko matkan perille asti intoa puhkuen. 

Hieman on kyllä käynnistymisvaikeuksia arjen suhteen. Kämppä on hujan hajan - toivon että asiaan tulee tänään pieni muutos - ja tuntuu, että  päivät pojan kanssa touhutessa imee mehut aika tehokkaasti, eikä iltaisin ole vielä ollut jaksamista avata gradutiedostoa. Jotenkin myös ympäröivä sotku aiheuttaa sen, että ei saa oikein tartuttua mihinkään. Tänään onkin luvassa vähän lastenhoitoapua, joten olen psyykannut itseäni laittamaan hihat heilumaan ja koti kuntoon, niin ensi viikolla voin kirjoittaa gradun valmiiksi...eiku. Hehheh. 


Viikonloppuna on tarkoitus nähdä meidän molempien perheitä ja ehkä hieman ladata akkuja tulevaan viikkoon. Mullahan on synttäritkin jo ensi viikolla, nyt jo?!

Rentouttavaa perjantaita! 

Näkeekö muut arvosi? // Itse Rakas

Näkeekö muut arvosi? // Itse Rakas


"Joku niin ruma ja läski ei ansaitse elää!" kuulin hänen sanovan minua puolustaneille kavereilleni samalla, kun itkin yksin lohduttomasti lukion vessassa. "Tämä on viimeinen pisara," ajattelin. Välituntikellot soivat ja lopulta käytävällä oli hiljaista. En mennyt seuraavalle oppitunnille, vaan lähdin kotiin. Haavoittuneena ja tuskissani päätin, että minäpä näytän sille. Matka kohti maanista laihdutusta - joka myöhemmin eskaloitui syömishäiriöksi - oli alkanut. 

Viime viikolla puhuin siitä (täällä), miten saatamme määritellä oman arvomme numeroilla ja suorituksilla. Yhtälailla annamme muiden mielipiteen meistä vaikuttaa paljonkin siihen, miten me näemme itsemme ja koemme arvomme. Sehän on täysin luonnollista, mutta ei aina kovinkaan tervettä ja rakentavaa. 

Se on valitettavaa, että ilkeät ja negatiiviset kommentit jäävät usein meille mieleen huomattavasti paremmin kuin kehut ja positiiviset rohkaisut. Varmaan siksi, että niiden aiheuttama tunnekokemus on usein vahva - koemme surua, häpeää, yksinäisyyttä, pettymystä. Ja mikä siinä on, että jollain kieroutuneella tavalla ne pahat sanat saattavat tuntua totuudellisemmilta määritelmiltä itsestämme kuin ne hyvät?

Aloitin tämän tekstin pienellä kohtauksella lukioajaltani. Eräs miespuolinen opiskelija oli valinnut minut silmätikukseen. Hänen ilkeily ja kiusaamisensa oli yhtenä päivänä minulle viimeinen niitti silloin, kun minulla oli jo valmiiksi huono olla itseni kanssa. Hän ei tietenkään ole syypää minun syömishäiriööni, mutta tilanne on minulle hyvä esimerkki siitä, miten annoin jonkun muun määritellä oman arvoni. Valitettavasti nuo hänen sanomat sanansa ovat piinanneet minua vuosia ja muistuvat minulle edelleen mieleen aika-ajoin, joskin suru ja häpeä ei enää ole samanlaista.

Joskus tuntuu, että sisälläni on pienen pieni laatikko, jonne muistini on tallentanut elämäni varrelta erilaisia loukkaavia sanoja, kommentteja sun muita. Vaikka kuinka olen antanut anteeksi ja haluaisin vain unohtaa, niin silti ne saattavat sieltä aina välillä pompsahtaa esiin - etenkin jos koen jossain tilanteessa epävarmuuden, riittämättömyyden tai häpeän tunteita. 

Näin Instagramissa kaverillani tämän lauseen ja se alleviivasi sen, mitä olen huomannut alkaneeni sisäistää tässä vuosien varrella. Tiedän nyt, että minun arvoni ei vähene sen vuoksi, että joku ei kykene arvoani näkemään. 

Muiden inhottavat kommentit eivät itseasiassa kerro minusta tai arvostani. Ilkeät, arvostelevat ja lannistavat kommentit kertovat enemmän kommentoijan hyvinvoinnista kuin minusta. Oletko kuullut sanonnan "Hurt people hurt people."? Tästä tiedosta huolimatta on aivan selvää, että ilkeily ja negailu ilman muuta satuttaa - olet inhimillinen ja haavoittuvainen ihminen, mikä on kaunis ja upea asia. Mutta niiden kipeiden tunteiden kokemisen jälkeen on tärkeää päättää, että en vastaanota näitä valheita ja loukkauksia minua määritteleväksi asiaksi. Ongelma on hänellä, ei minussa. 

Kyseessähän on rajojen asettaminen. Näen nyt, miten nuorempana en tuntenut omaa arvoani, enkä osannut asettaa rajoja muille ihmisille. 

Emme myöskään voi hakea arvoamme yksinomaan muiden ihmisten kehuista ja ihailusta. On täysin kestämätöntä, jos tarvitsemme niitä kokeaksemme itsemme arvokkaaksi. Huomaan välillä oikein janoavani mieheni ihailua ja lempeitä sanoja. Ei siinä toisaalta mitään väärää ole, sehän täysin luonnollinen tarve ja yksi rakkauden kielistä. Mutta jos niitä vaille jääminen saa minut kokemaan itseni epäonnistuneeksi tai huonoksi, niin etsin vahvistusta ja arvoani väärästä paikasta. Kellään ihmisellä ei ole oikeutta riistää meiltä arvoamme, mutta kenenkään ihmisen vastuu ei myöskään ole täyttää kokonaan toisen tarvetta kokea itsensä arvokkaaksi. Uskon, että moni saattaa samaistua näihin tunteisiin ja kokemuksiin?


Olemme kuitenkin inhimillisiä ja sosiaalisia ja rakennumme yhteydessä muihin. Sen vuoksi rohkaisun, ihailun ja kauniiden sanojen saaminen on tärkeää jokaiselle - ne eivät vaan voi olla niitä ainoita asioita, jotka viestivät meille arvostamme. Seurakuntamme Äitien illassa jokaisella naisella oli selässä tyhjä paperi, johon muut naiset kävivät illan mittaan kirjoittamassa kauniita sanoja ja rohkaisuja. Tuo paperi on nyt meidän jääkaapin ovessa. Pysähdyn sen äärelle säännöllisesti. Se muistuttaa minua siitä, että olen arvokas. Juuri tällaisena. Juuri nyt. Ihan vaan koska olen. 

Älä usko kaikkea pahaa, mitä itsestäsi ajattelet. Äläkä usko kaikkea negatiivista, mitä muut ovat joskus sinulle sanoneet. Usko mielummin siihen, että olet tärkeä ja arvokas ja riittävän hyvä. Juuri nyt, juuri tuollaisena.

Tykkää kuin hullu kalakeitosta! // Kermainen kirjolohikeitto

Tykkää kuin hullu kalakeitosta! // Kermainen kirjolohikeitto


Olen hurahtanut taas uudella intohimolla kalakeittoon. Kuuma, höyryävä ja mielellään kermainen kalakeitto on ollut aina yksi lemppari ruuistani, mutta todella harvoin sitä tulee kotona tehtyä, etenkään mieheni kala-allergian vuoksi. Näin kaverini Instagramissa kuvan kalakeitosta ja se oli sitten menoa! Ensin menin kauppahalliin lounaalle kalakeitolle, mutta eipä se yksi annos riittänyt mihinkään. Suuntasin kaupan kautta kotiin ja seuraavat pari viikkoa tuli tehtyä muutamakin kattilallinen tätä täydellistä keittoa. Reseptiä onkin pyydelty, joten voilá! 

Kermainen kirjolohikeitto

8 dl vettä
10 maustepippuria
3 laakerinlehteä
3 rkl kalafondia
3 porkkanaa (tai 2 isoa) 
1 pieni sipuli
8 perunaa
400-500 g tuoretta suomalaista kirjolohta
2 dl kuohukermaa
Nokare voita
Suolaa

1. Laita vesi kiehumaan kattilaan. Laita veteen laakerinlehdet, maustepippurit ja kalafondi. Lisää paloiteltu porkkana ja silputtu sipuli. Keitä 10 min. Lisää sitten sopiviksi lohkotut perunat ja keitä, kunnes perunat ovat lähes kypsiä (kokeile haarukalla, n. 10 min).

2. Poista lohesta nahka ja leikkaa lohi kuutioiksi. Lisää keittoon. Anna keiton kiehua hiljalleen kannen alla, kunnes lohi on kypsää. Vinkki! Jos et osaa poistaa kalasta nahkaa, niin pyydä, että kalatiskin henkilökunta tekee sen puolestasi!

3. Lisää kuohukerma, nokare voita ja silputtu tilli. Tarkista keiton maku ja lisää suolaa tarvittaessa.

4. Anna keiton jäähtyä ja vetäytyä hetken. Koristele annokset tuoreella tillillä ja tarjoile maukkaan leivän kera!


Nam, toivottavasti maistuu! 

Viikon Positiiviset

Viikon Positiiviset


Joitain vuosia sitten eräs jokailtainen tapani oli kirjoittaa päiväkirjaan päivän positiiviset, mutta tässä vuosien varrella ja kiireiden myötä se on jäänyt pois. Se oli mielestäni ihana tapa, ja niihin listoihin on hauska palata näin jälkikäteen. Välillä niissä on niin inside-läppää, etten enää kyllä itsekään saa kiinni, mistä oli kyse. Tavatessani mieheni listoihin alkoi ilmestyä hänen nimensä päivittäin - välillä kahteen kertaan. Niistä myös näkyy, miten eri elämäntilannetta elin: saatoin esimerkiksi muutamana päivänä putkeen jutella ystävän kanssa puhelimessa kolme-neljä tuntia putkeen. Siihen en ihan enää ehdi! 

Huonoinakin päivinä keksi aina jotain, mikä oli ollut kivaa, onnistunutta tai hyvää. Ja jollain tavalla niitä ylös kirjoittaessa hyvä fiilis alkaa kumuloitua ja mieli ehkä vähän kohenee. Sitä myös tulee kiinnittäneeksi huomiota siihen, mitä siunauksia elämässä on - monia asioita pidämme vallan itsestäänselvyyksinä.

Tuon tavan haluan kyllä ottaa takaisin. Olen nähnyt kirjakaupoissa viiden vuoden kalentereita, joiden ideana on päivittäin kirjata muutaman rivin verran tekstiä kuluneesta päivästä. Sellaisen kalenterin voisin hankkia! Mutta nyt aloitan siitä, että kirjoitan joitain tämän viikon positiivisia juttuja. 

Viikon Positiiviset

♥ Rauhalliset, omat hetket kahvilassa niin aamuina, kun poikani on tunnin verran puistoilemassa. 

♥ Muskari ja ystävän kanssa kahvittelu (vai pitäisikö sanoa pullailu, sillä pääpaino taitaa olla pullassa. Siinä missä moni muu herkkulakkoilee joulun jälkeen oli minulla ja kaverilla pullavajarit, koska ei oltu päästy syömään muskaripullaa yli kuukauteen!).

♥ Äiti-lapsi-piiri ja yhteys muihin äiteihin. 

♥ Hyvät Netflix-sarjat. 

♥ Human -dokkari. Ehdoton suositus, katso täältä

♥ Kevään lupaus ilmassa: vaaleanpunainen taivas, lirkuttelevat linnut ja tietynlainen lempeä tunne ilmassa. 

♥ Ystävät, joille voit kertoa kaiken, ja jotka välittävät.

♥ Tulppaanit ja neilikat. Ostin itselleni neilikkakimpun tällä viikolla. Ihan vaan koska halusin hemmotella itseäni. 

♥ Aivan järkyttävät pyykkivuoret on selätetty -tosin uudet odottavat jo. 

♥ Maailman suloisin lapseni, joka sanoo ainakin sata kertaa päivässä "Äiiiiii-tiiiii!" ja nyt myös "Ish!" eli isi, puhuu jo kolmen sanan lauseita, rakastaa tanssia (ja tykkää tanssia punaiset kurahanskat kädessään...seuraava MJ?) ja joka herättää mut välillä aamuisin ainakin KYMMENELLÄ suukolla. Olen umpirakastunut. 

♥ Häivähdys kyllä kaikki järjestyy -tunteesta stressinkin keskellä. 

♥ Kutsu rakkaan ystävän baby showereihin.

♥ Perjantain dinneri rakkaan ystävän kanssa intialaisessa ravintolassa. Parasta.

♥ Ystävän kanssa istuminen kahvilassa samalla kun meidän pienet tuhisee vieressä. 


♥ Tuliset kanawingsit rapsakoina.

♥ Kiivit! Ne on tällä hetkellä t ä y d e l l i s i ä!

♥ Ihana seikkailuviikonloppu perheen kanssa: ulkoilmaa, ulkoilua, retkeilyä, grillaamista.

♥ Kaikenlainen kiva puuhastelu meidän pikkumiehen kanssa: taiteilua, pilkkimistä, leikkejä ja tanssia. 

♥ Isovanhemmat, jotka ottivat innostuneina minimiehen kylään iltapäivällä. Saan hetken tehdä omia juttuja JA aion myös siivota ainakin vessan! Oma aika on omaa aikaa, vaikka kädessä olisikin vessaharja!

♥ Ääniviestittely ystävän kanssa, jonka ääntä en ole kuullut vuosiin. Hänen kanssaan jatketaan aina siihen, mihin viimeksi jäätiin. Sellainen ystävyys on kyllä kultaa!


Millainen viikko sinulla on ollut? 

Aurinko, oi aurinko!

Aurinko, oi aurinko!



Tänään aamulla herättiin ihanaan päivään! Tai no, pimeäähän oli vielä seitsemältä, mutta Foreca lupaili aurinkoa, joten päätimme mieheni kanssa, että tänään lähdetään ulkoilemaan ja viedään poika retkelle! Siispä aamutoimien ja valmistelujen jälkeen ja päivän valjettua suuntasimme kaupan kautta Ruissaloon. Ai että, mikä kevätfiilis oli lempeässä ilmassa tänään. Tuntui, että sai hengittää syvemmin ja mielikin oli iloisempi. Kyllä valo tekee ihmeitä. 

Etsimme ihanan paikan kimmeltävän meren ääreltä ja laitoimme grillin tulille. Makkaran paistoa odotellessa pikkumiehemme nautti täysillä kivien viskomisesta veteen. Pääsin kyllä ihan kesäfiilikseen: auringon lämpö, grillin tuoksu, veden kepeät plumsahdukset kiven osuessa sen pintaan. Ahh, kevät ja kesä. Ahh. 






Herkuttelun jälkeen laitettiin vielä poika vaunuihin nukkumaan ja käytiin kävelyllä samalla pitsihuviloita ihaillen ja pitsihuvilaelämästä haaveillen. Tänään on ollut kyllä jotenkin ihana päivä, siitä olen kiitollinen!

Illalla odottaakin Putous, aiotko katsoa? Opiskelukaverini Ernest Lawson tekee debyyttinsä, joten olemme ehdottomasti mieheni kanssa ruudun äärellä!

Ihanaa viikonlopun jatkoa!

Erossa Lapsesta - Mammailua

Erossa Lapsesta - Mammailua



Tällä viikolla sain postissa kutsun ystäväni Pre-Baby -juhliin - näitä on odotettu! Ystäväni asuu Jyväskylässä, joten matkaa on sen verran, että saan olla hetken pidempään pois kotoa. Voi että kun odotan innolla! Ja samalla: jännittää!

Poikani on nyt 1 vuotta ja 8 kuukautta vanha ja olen ollut hänestä kyllä erossa, mutta en enempää kuin yön ajan tai noin 12 tuntia. Tätä reissua varten lähden perjantai-iltapäivällä kohti Keski-Suomea ja takaisin on määrä tulla vasta sunnuntai-iltapäivällä - poissa olen siis kaksi vuorokautta. Eroahdistus on iskenyt jo, nimittäin minulle! 

Miten se pikkumies pärjää ilman mua? Mitä jos hänelle tulee kauhea ikävä, eikä hän ymmärrä miksi olen poissa? Entä miten yöt menee, kun äiti tissi ei ole lohduttamassa? Entä mitä jos apua iik. 

Olenkin jo pari kertaa sanonut miehelle, että hei, onko tämä sittenkään hyvä idea? Jos lähtisin vasta vähän myöhemmin tai tulisin takaisin aiemmin tai...

"Ei. Hyvin se menee!" olen saanut vastaukseksi. "Kyllä me pärjätään!"

Ja oikeassahan hän varmasti on. Onhan poika isin kanssa sitten koko ajan ja onhan hän jo aika iso poika. Isovanhempia on sitäpaitsi tarkoitus nähdä molempina päivinä, joten eiköhän hän viihdy ihan hyvin ilman mua. 

Iso huikka kahvia niin eiköhän se siitä!

Mutta on tämä äitiys jännää. Omaa aikaa kaipaa ja mahdollisuutta tuulettua oikein kunnolla. Ja kun sen aika tulee meinaa jänistää! 

Rauhoitu nainen! sanon minä. 


Taidanpa ostaa tänä viikonloppuna junaliput valmiiksi. 


Oletko kokenut koskaan samoja fiiliksiä? 

Näin Mittaat Kuinka Arvokas Olet // Itse Rakas

Näin Mittaat Kuinka Arvokas Olet // Itse Rakas

Kaloreita, kiloja, kokoja. Kilometrejä, toistoja, gainseja. Tykkäyksiä, seuraajia, matcheja. 

Moni meistä harrastaa matemaattista minuuden määrittelyä. Omaa kehoa ja ulkonäköä on helppo arvioida luvuissa: Paljonko painan? Paljonko olen laihtunut? Kuinka monta kilometriä olen tällä viikolla kuntoillut? Kuinka monta vielä, jotta olen liikkunut tarpeeksi paljon kokeakseni itseni hyväksi tai edes vähemmän huonoksi? Mitä vaatteideni kokolapuissa lukee? Kuinka moni tykkäsi uusimmasta selfiestäni? 

Numeropeli on myös erinomainen tapa tehdä rakentavaa ja kehittävää vertailevaa tutkimusta. Mitä painoin ennen, entä nyt, entä huomenna? Paljonko tuo henkilö painaa? Mitä vaatekokoa ystäväni käyttää? Kuinka monta tykkäystä suositumpi kaverini sai? 

Katseen kääntäminen lukuihin on mitä parhain tapa saada tietää oma arvonsa. Numerot eivät valehtele. Ne kertovat sinulle suoraan: Olet läski. Olet kaunis. Olet ihailtavan hoikka! Olet onnistuja! Katso nyt itseäsi, tee itsellesi jotain! Olet leposi ansainnut! Olet kyllä huonompi. Tai yhtä hyvä. Olet ainakin pidetympi kuin tuo. Tänään voit syödä vapaammin...vai voitko sittenkään? 

Ja numerot mahdollistavat kehityksen! Sillä aina voit tehdä vähän enemmän, mennä vähän pidemmälle, tehdä lisää toistoja, saada lisää gainsejä. Seuraajille ei ole asetettu ylärajaa ja tykkäyksiä voi metsästää loputtomiin. Ja kiloja? No niitähän voi tiputtaa tappiin asti! Kunnes vaaka näyttää nollaa. Sitten olet oikein super onnistuja! Puff, vain ilmaa! Hoikista hoikin. 


Eiku. Hetkinen. Ei kai sen nyt näin pitänyt mennä?


Mutta niin usein se tuntuu näin menevän, toki olen hieman kärjistänyt. 

Muistan kyllä ajan elämästäni, kun sairastuin ensin ortoreksiaan ja sen myötä anoreksiaan. Elämäni oli täyttä numeropeliä. Jokainen gramman murto-osa, joka meni suuhuni laskettiin. Jopa purukumin kalorit. Jokainen liike, askel, venytys. Vaa'alla käytiin joka aamu. Ja iltapäivä. Ja ilta. Elämäni oli täyttä. Täyttä KURJUUTTA nimittäin. Riisuin pois kaiken muun, kunnes oli vain minä ja numerot. Oi rakkaat, ihanat ja turvalliset numeroni, jotka kertoivat minulle, kuka minä olen, sillä sitä en tiennyt kyllä itse enää yhtään. Samalla aloin vihata numeroita, sillä ne tuntuvat vievän minulta sen arvokkaimman: elämäni. Halusin niistä eroon, mutta samalla elämä ilman selkeää määritelmää itsestäni kauhistutti. Kuka minä sitten olen? Mitä minulle sitten tapahtuu? 


Eräänä päivänä aloin ymmärtää jotain. Mikä oikeasti tekee minusta arvokkaan? Mikä oikeasti määrittelee minua? 

Se, että OLEN. Olen olemassa tässä maailmassa, hengitän, elän. Minut on luotu äitini kohdussa ja tässä nyt olen. Olen rakastettu ja läpikotaisin tunnettu ihminen. Se tekee minusta arvokkaan. Millään numeroilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. 

Sitä kuinka tärkeä, rakas, viisas, arvokas, kaunis, empaattinen tai hyväsydäminen ihminen on ei voi millään numeroilla mitata tai määritellä. Ei kukaan. Sillä sinä ja minä olemme jo pelkästään olemassaolollamme lunastaneet loputtoman arvokkuuden aseman. 

Joten mitäpä jos tänä vuonna mittailisit ja suorittaisit vähän vähemmän? Ja valitset levätä siinä totuudessa, että sinä olet jo arvokas, juuri tuollaisena, tekemättä ja suorittamatta yhtään mitään. Olet jo täysin valmis, täysin arvokas, täysin rakastettu.

Lupaan että elämä on aika erilaista siitä totuudesta käsin elettynä. 


// Hyvää alkavaa viikkoa! 

Uuden Vuoden Kalibrointi

Uuden Vuoden Kalibrointi


2017 on nyt virallisesti alkanut, kun loppiainen on ohi, joulukuusi on heivattu alas partsilta ja joulukoristeet on pakattu takaisin laatikkoon ensi joulua odottamaan. Vuosi vaihtui meillä hyvin rauhallisissa merkeissä. Vietimme illan ihan keskenämme kotona suljettujen verhojen takana, sillä meidän pikkumies pelkäsi kovin raketteja. Äiti ei saanut edes kurkkia ulos! Ja on muuten jokaisena aamuna edelleen tarkistettu, että eihän ulkona oli "tuli". Voi pientä! Nukkumassa olimme kaikki kympin hujakoilla ja kymmentä vaille 12 yöllä heräsin laittamaan korvatulpat ja jatkoin uniani. Hyvin normi ilta siis, ja hyvä niin. Viime viikolla ehdittiin poitsun kanssa vielä Helsinkiin kolmeksi päiväksi seikkailemaan, se oli mahtavaa.

Vuosi 2017 on siis selvästi alkanut, vaikka olenkin pari kertaa kirjoittanut vahingossa vielä '2016'. Viime vuoden pölyt on karistettu ja ihanat muistot säilötty sydämeen, jotta niihin voi palata yhä uudelleen. Nyt on aika siirtää katse tulevaan. Niin kauan kuin muistan olen tehnyt erinäisiä uuden vuoden lupauksia. Uuden vuoden lupaukset ovat tyypillisesti aika grandiooseja, yliampuvia ja kliseisiä. Minulle ne merkitsevät kuitenkin jotain muuta kuin vain yksittäisiä, elämää mullistavia toiveita. Ajattelen, että tämä on mitä parhain aika vaihtaa taas autopilotti pois päältä ja uudelleen kalibroida oman elämän kulkua. Hyggeilyt on hyggeilty, on löhötty ja syöty hyvin, on annettu lupa laiskottelulle vuoden pimeimpään aikaan.

Loppuvuoden kooman aika alkaa olla ohi ja sitä huomaa heräävänsä taas henkiin, kun kevätaurinko hivelee kalpeaa ihoa (okei, talvi nyt kai vielä on, mutta olen optimisti). Tässä vaiheessa vuotta alan aina saada uutta tuulta siipien alle; kuljemme kesää kohti ja edessä on lisääntyvää valoa, raikkaita päiviä, elon riemua. Uuden vuoden alussa on sama freesiys ja uusien mahdollisuuksien tunne kuin syyslukukauden startissa. Joten miksi ei valjastaisi tätä toiveikasta oloa ja pohtisi, mitä tulevalta vuodeltaan haluaa? Uskon vahvasti siihen, että tietynlainen päämäärätietoisuus ja tavoitteellisuus on avain henkilökohtaiseen kasvuun elämässä. Muuten sitä niin herkästi lipuu virran mukana autopilotti päällä.

Brené Brown on innostanut myös minua tässä kuluneen parin vuoden aikana ja olen nyt lukenut hänen kirjaansa Epätäydellisyyden lahjat - unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi (eng. The Gifts of Imperfection). Olenkin päättänyt, että tänä vuonna haluan keskittyä toteuttamaan Brownin "Wholehearted Living" -ajatuksia eli harjoittaa entistä enemmän armollista ja lempeää suhtautumista itseensi. Se tulee varmasti näkymään myös täällä blogissa.

Sen myötä haluankin panostaa hyvinvointiini ja tasapainoiluun. Vanhemmuuden myötä tasapaino elämässä järkkyy suuresti, mikä on ymmärrettävää, mikä kuuluu tähän elämänvaiheeseen ja mitä ei voi täysin muuttaakaan. Mutta haluan kiinnittää huomiota omaan jaksamiseen ja elinvoimaisuuteeni - huonosti nukutuista öistä huolimatta. Tässä siis lista erinäisiä asioita, joita on lähipäivinä noussut mieleeni:

Toiveita vuodelle 2017 
Haluan järjestää enemmän aikaa harrastuksille ja ystävien näkemiselle (ensimmäinen viikonloppureissu ystävän luo ilman lasta tai miestä buukattu, iik! Ja jee!)
♥ Haluan valokuvata enemmän uudella kamerallani!
♥ Haluan nukkua paremmin ja enemmän (kahtotaan kahtotaan miten asian ratkaisen).
Haluan siirtyä käyttämään yhä useammin luomua luonnonkosmetiikkaa synteettisten sijaan (tästä oma postaus tulossa).
♥ Haluan tehdä aikaa pitkille kävelyille, joiden aikana kuuntelen podcasteja ja saarnoja.
♥ Haluan keskittyä opintoihin ja saada ne valmiiksi.
♥ Haluan valita armollisuuden, uskon, toivon ja rakkauden silloinkin kun mieli on maassa ja olo on kaikkea muuta kuin toiveikas. Niitä hetkiä varten haluan kehittää jonkinlaisen rutiinin. Palataan siihen.
 Haluan enemmän laatuaikaa rakkaan mieheni kanssa. Treffejä ja muutamia yön yli reissuja vain kaksin.
Haluan, että järjestämme omaa aikaa molemmille.
Hauskanpitoon panostaminen parisuhteessa. Esimerkiksi haluaisin ottaa taas rutiiniksi kortin ja Yatzyn pelaamisen, mitä olemme ennen tehneet päivittäin, ja olen pitkään halunnut sulkapalloa pelaamaan!
♥ Haluan kokata kasvis- ja kalapainoitteisempaa ruokaa.
♥ Haluan ulkoilla enemmän perheen kesken.
♥ Haluan käydä seurakunnassa aktiivisemmin perheenä.
♥ Retkiä ja hauskanpitoa perheenä! Esim. pyöräilyä, Muumimaailma, Porvoo, Helsinki, Pori ja mitä kaikkea.
♥ Minä(kin) haluan konmarittaa (tai oikeastaan lähinnä raivata) kotini ja karsia tavaraa.
♥ Ratkaisenko tänä vuonna lapsiperheen ikuisuuskysymyksen: Kuinka ylläpitää siisteyttä?
♥ Haluan, että hoidamme talousasiat kuntoon ja alamme säästää omaan kotiin.


Tällaisia pieniä ja isoja toiveita ja tavoitteita tälle vuodelle, ja lisää varmasti nousee mieleen vuoden edetessä.

Oletko tehnyt lupauksia tai tavoitteita vuodelle 2017? Kuulisin mielelläni!