Näkeekö muut arvosi? // Itse Rakas


"Joku niin ruma ja läski ei ansaitse elää!" kuulin hänen sanovan minua puolustaneille kavereilleni samalla, kun itkin yksin lohduttomasti lukion vessassa. "Tämä on viimeinen pisara," ajattelin. Välituntikellot soivat ja lopulta käytävällä oli hiljaista. En mennyt seuraavalle oppitunnille, vaan lähdin kotiin. Haavoittuneena ja tuskissani päätin, että minäpä näytän sille. Matka kohti maanista laihdutusta - joka myöhemmin eskaloitui syömishäiriöksi - oli alkanut. 

Viime viikolla puhuin siitä (täällä), miten saatamme määritellä oman arvomme numeroilla ja suorituksilla. Yhtälailla annamme muiden mielipiteen meistä vaikuttaa paljonkin siihen, miten me näemme itsemme ja koemme arvomme. Sehän on täysin luonnollista, mutta ei aina kovinkaan tervettä ja rakentavaa. 

Se on valitettavaa, että ilkeät ja negatiiviset kommentit jäävät usein meille mieleen huomattavasti paremmin kuin kehut ja positiiviset rohkaisut. Varmaan siksi, että niiden aiheuttama tunnekokemus on usein vahva - koemme surua, häpeää, yksinäisyyttä, pettymystä. Ja mikä siinä on, että jollain kieroutuneella tavalla ne pahat sanat saattavat tuntua totuudellisemmilta määritelmiltä itsestämme kuin ne hyvät?

Aloitin tämän tekstin pienellä kohtauksella lukioajaltani. Eräs miespuolinen opiskelija oli valinnut minut silmätikukseen. Hänen ilkeily ja kiusaamisensa oli yhtenä päivänä minulle viimeinen niitti silloin, kun minulla oli jo valmiiksi huono olla itseni kanssa. Hän ei tietenkään ole syypää minun syömishäiriööni, mutta tilanne on minulle hyvä esimerkki siitä, miten annoin jonkun muun määritellä oman arvoni. Valitettavasti nuo hänen sanomat sanansa ovat piinanneet minua vuosia ja muistuvat minulle edelleen mieleen aika-ajoin, joskin suru ja häpeä ei enää ole samanlaista.

Joskus tuntuu, että sisälläni on pienen pieni laatikko, jonne muistini on tallentanut elämäni varrelta erilaisia loukkaavia sanoja, kommentteja sun muita. Vaikka kuinka olen antanut anteeksi ja haluaisin vain unohtaa, niin silti ne saattavat sieltä aina välillä pompsahtaa esiin - etenkin jos koen jossain tilanteessa epävarmuuden, riittämättömyyden tai häpeän tunteita. 

Näin Instagramissa kaverillani tämän lauseen ja se alleviivasi sen, mitä olen huomannut alkaneeni sisäistää tässä vuosien varrella. Tiedän nyt, että minun arvoni ei vähene sen vuoksi, että joku ei kykene arvoani näkemään. 

Muiden inhottavat kommentit eivät itseasiassa kerro minusta tai arvostani. Ilkeät, arvostelevat ja lannistavat kommentit kertovat enemmän kommentoijan hyvinvoinnista kuin minusta. Oletko kuullut sanonnan "Hurt people hurt people."? Tästä tiedosta huolimatta on aivan selvää, että ilkeily ja negailu ilman muuta satuttaa - olet inhimillinen ja haavoittuvainen ihminen, mikä on kaunis ja upea asia. Mutta niiden kipeiden tunteiden kokemisen jälkeen on tärkeää päättää, että en vastaanota näitä valheita ja loukkauksia minua määritteleväksi asiaksi. Ongelma on hänellä, ei minussa. 

Kyseessähän on rajojen asettaminen. Näen nyt, miten nuorempana en tuntenut omaa arvoani, enkä osannut asettaa rajoja muille ihmisille. 

Emme myöskään voi hakea arvoamme yksinomaan muiden ihmisten kehuista ja ihailusta. On täysin kestämätöntä, jos tarvitsemme niitä kokeaksemme itsemme arvokkaaksi. Huomaan välillä oikein janoavani mieheni ihailua ja lempeitä sanoja. Ei siinä toisaalta mitään väärää ole, sehän täysin luonnollinen tarve ja yksi rakkauden kielistä. Mutta jos niitä vaille jääminen saa minut kokemaan itseni epäonnistuneeksi tai huonoksi, niin etsin vahvistusta ja arvoani väärästä paikasta. Kellään ihmisellä ei ole oikeutta riistää meiltä arvoamme, mutta kenenkään ihmisen vastuu ei myöskään ole täyttää kokonaan toisen tarvetta kokea itsensä arvokkaaksi. Uskon, että moni saattaa samaistua näihin tunteisiin ja kokemuksiin?


Olemme kuitenkin inhimillisiä ja sosiaalisia ja rakennumme yhteydessä muihin. Sen vuoksi rohkaisun, ihailun ja kauniiden sanojen saaminen on tärkeää jokaiselle - ne eivät vaan voi olla niitä ainoita asioita, jotka viestivät meille arvostamme. Seurakuntamme Äitien illassa jokaisella naisella oli selässä tyhjä paperi, johon muut naiset kävivät illan mittaan kirjoittamassa kauniita sanoja ja rohkaisuja. Tuo paperi on nyt meidän jääkaapin ovessa. Pysähdyn sen äärelle säännöllisesti. Se muistuttaa minua siitä, että olen arvokas. Juuri tällaisena. Juuri nyt. Ihan vaan koska olen. 

Älä usko kaikkea pahaa, mitä itsestäsi ajattelet. Äläkä usko kaikkea negatiivista, mitä muut ovat joskus sinulle sanoneet. Usko mielummin siihen, että olet tärkeä ja arvokas ja riittävän hyvä. Juuri nyt, juuri tuollaisena.

Ei kommentteja