Yhden luvun loppu // Mammailua

Yhden luvun loppu // Mammailua

Niin siinä sitten kävi, että minun ja esikoiseni imetystaival on tullut päätökseensä. Voi tätä haikeuden määrää! Minulla on noussut vähän väliä tippa linssiin, kun olen asiaa miettinyt ja olo on ollut hetkittäin tyhjä. Olo on myös ollut pahoinvoiva. Ensin ajattelin, että jaahas, raskauspahoinvointi is back. Mutta todellinen syy ehkä selvisi: Luin, että imetyksen lopettaminen voi aiheuttaa pahoinvointia, uupumusta ja masentuneisuutta. Onhan se taas iso hormonaalinen muutos. Ja tässä kehossahan niitä muutoksia on meneillään nyt paljon. Ajattelin jakaa nyt vähän fiiliksiäni imetystaipaleemme loppumisesta. Jos imetys ei aiheena kiinnosta yhtään, niin suosittelen skippaamaan! :) 

Viime viikonloppuna olin viettämässä tyttöjen viikonloppua Jyväskylässä. Reissu oli mielettömän onnistunut ja myös täällä kotona pojilla oli mennyt enemmän kuin hyvin. Eniten minua jännitti poissa olemisessa se, että poika joutui olemaan ilman imetystä ja etenkin sen tuomaa lohtua. Mutta turhaan taisin jännittää, sillä aika taisi olla erossa olemiseen oikein kypsä. Olimme molemmat valmiita tähän. Minä en nimittäin joutunut koko viikonloppuna pumppaamaan maitoa, eikä poika ollut sen kummemmin kysellyt maidon perään. Kummallakaan ei ollut vieroitusoireita eikä eroahdistusta.

Kotiin saavuttuani ilta meni oikein kivasti, eikä poikani edes yrittänyt saada maitoa. Mieheni ehdotti, että jatkaisimme nyt tällä linjalla, koska se tuntui menevän niin luontevasti. Tunsin pienen piston sydämessäni, mutta suostuin. Olihan se pojallemme selkeintä, sillä lopetus olisi vääjäämättä ollut edessä viimeistään parin kuukauden päästä, jotta hän ehtii unohtaa maitohommelit ennen vauvan saapumista. Poika läksi nukkumaan sinä iltana ilman mitään ongelmia. 

Ja entä äiti? Äiti ei mennyt nukkumaan ilman ongelmia. Äiti vollotti. Vuolaasti. Oikein kunnon räkäistä itkua. Yllätyin itsekin reaktiostani. En ollut yhtään osannut odottaa sitä tunnevyöryä, mitä imetyksen lopetus toisi, varsinkin kun se tuli aiemmin kuin olin osannut odottaa. 

Tuntui kuin olisin vasta eilen saanut sen pienen peikkopojan syliini synnärillä ja saanut imettää häntä ensimmäistä kertaa. Vuosi ja yhdeksän kuukautta sain ruokkia häntä, välillä totaalisen uupumuksen partaalla, mutta aina häntä rakastaen ja läheisyydestä nauttien. En ole koskaan kokenut mitään niin ihanaa; se side joka meillä on toisiimme; ne ihanat hetket, kun vain tuijotimme toisiamme silmiin... Yhtäkkiä se oli kaikki ohi. 

Raskaana ollessa minulla ei juurikaan ollut ajatuksia imetyksestä. Toivoin toki, että se sujuu, ja taisin joskus sanoa, että ehkä imettäisin puoli vuotta. Raskauden lopussa aloin kuitenkin aiheeseen perehtyä ja valmistautua, sillä halusin, että en joutuisi vasta vauvan jo ollessa täällä alkaa perehtymään asioihin. Tiesin, että lapsen ruokkiminen ja kasvu olisivat keskeisimpiä asioita alussa. Siispä liityin Imetyksen tuen Facebook -sivuille (sivu, johon suosittelen nykyään kaikkia raskaana olevia ystäviäni liittymään). Kesti muutamia kuukausia, että pystyin alkaa lukemaan ihmisten kirjoituksia. Alkuun ne tuntuivat niin kovin kaukaisilta. 

Joka tapauksessa. En olisi koskaan kuvitellut, miten paljon nautin imettämisestä ja miten tärkeää siitä tulisi sekä minulle että lapselleni. En todellakaan. Ehkä saatoin jopa ajatella, että minähän en sitten ole sellainen, joka siitä innostuu. Tai joka julki-imettää. Tai joka imettää taaperoa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Minusta tuli juuri sellainen. Enkä hetkeäkään vaihtaisi pois. 

Mutta nyt taisi aika olla kypsä tämän taipaleen päätökseen. Minua lohduttaa ajatus siitä, että pian minulla alkaa taas uusi matka seuraavan pikkuisen kanssa. Tiedän, että kestää tovin, että tämä haikeus väistyy. Oman lapsen kasvu, se on kyllä niin katkeran suloista. Sitä haluaisi lapsensa pysyvän aina yhtä pienenä, pyöreänä pallerona ja samanaikaisesti haluaa auttaa häntä kasvamaan, kehittymään ja lentämään omilla siivillään. 

Voi äitiys. Olet vienyt sydämeni. 


Follow my blog with Bloglovin

P.S. Kiitos kaikille Instagramin puolella olevaan imetyskoruarvontaan osallistuneille. 

Äiti lähtee työharjoitteluun

Äiti lähtee työharjoitteluun


Hiihtolomaviikko lähenee loppuaan ja se tarkoittaa hetkellistä elämänmuutosta meidän huushollissa. Minulla alkaa nimittäin työharjoittelu ja mieheni jää kotiin poikamme kanssa. Voi apua! Kyllä jännittää harjoitteluun meneminen - kuten on aina ennenkin jännittänyt. Jotenkin siinä hetkessä ennen aloittamista on mielestäni sama fiilis kuin futispelin aloituksissa: Tuomari puhaltaa pilliin ja yhtäkkiä on aika GO GO GO - ja vähän kuin kylmiltään pitää päästä pelimoodiin! Näin siis itse koin futista pelatessa, hehe. Maanantaina pitäisi siis olla paikan päällä aamulla ihmisen näköisenä, hereillä ja valmiina hommiin. 

Kolme viikkoa tulee todennäköisesti menemään vauhdilla, ja onhan se varmasti kivaa vaihtelua meille kaikille. Harjoittelun jälkeen alkaakin sitten armoton gradun parissa ahertaminen, sillä deadline lähenee päivä päivältä. 

Hiihtoloma on mennyt täällä hyvinkin verkkaisissa tunnelmissa. Oloni ei ole ollut mikään paras imetyksen lopettamisen aiheuttamien oireiden vuoksi. Ensin luulin, että raskauspahoinvointi oli palannut, sillä minua on kuvottanut, ollut taas matkapahoinvointinen olo aamusta iltaan, väsyttänyt julmetusti sekä ollut päänsärkyä ja jännää alakuloisuutta. Mutta pieni Googlettelu paljasti, etteivät nämä ole lainkaan tavattomia oireita imetyksen lopettamisen jälkeen. Iso hormonaalinen muutoshan se on. Toivotaan siis, että oireet väistyisivät pian. 

Tällä viikolla ollaan käyty miehen kanssa sauvakävelemässä, perheenä kahvilassa (ihanassa Café Artissa), piipahdettu anoppilassa ja oltu vaan. Kyllä suunnittelin tekeväni kaikenlaista tämän viikon aikana. Mutta enpä ole voinniltani oikein jaksanut. Siivousprojekti ja muut projektit saavat odottaa! Tänään olisi tiedossa ajanviettoa perheeni kanssa ja pienet treffit, jee!

Jos et ole vielä osallistunut Instagramin puolella käynnissä olevaan arvontaan, niin teepä se nyt! (Täällä)


Hyvää lauantaita sinne! 




10 Rohkaisevaa Ajatusta Kehonmuutosahdistukseen

10 Rohkaisevaa Ajatusta Kehonmuutosahdistukseen

Raskaus - niin siunattu tila kuin onkin - tuo mukanaan myös monia ei niin kivoja asioita. Suuri osa naisista kokee ainakin jonkin verran haastavana raskauden aiheuttamat kehonmuutokset. Toki on niitä naisia, jotka eivät koskaan elämässään ole tunteneet itseään niin uhkeaksi, kauniiksi ja säteileväksi kuin raskaana ollessaan, mutta minä en ainakaan ole yksi heistä. 

Viime raskauden puolessa välissä minulle iski ahdistus raskauden aiheuttamista kehonmuutoksista - erityisesti painonnoususta. Toisen kolmanneksen aikana paino alkaa suurella osalla nousta ja minua ahdisti käydä vaa'alla ja nähdä aina vaan korkeammat luvut. Tiesin, että painonnousu kuuluu asiaan ja on hyväkin juttu, mutta mielessä myllersi kysymyksiä: Miten paljon painoa oikein ehtii kertyä raskauden aikana? Mitä jos se jatkaa aina vaan nousuaan tätä tahtia? Mitä jos en ikinä palaa entisiin mittoihini? Oma ulkonäkö ahdisti, enkä olisi halunnut punnita itseäni lainkaan. 

Vaa'alla käyminen tuntui muutenkin vaikealta, sillä toivuttuani syömishäiriöstä olin heivannut vaa'an metikköön ja lopettanut painon tarkkailemisen. Sen jälkeen, kun käy vaa'alla aamuin, päivin ja illoin muutaman vuoden ajan alkaa saada siitä hommasta tarpeekseen. Jotenkin itseni punnitseminen tuntui - ja tuntuu edelleen - jollain tavalla ahdistavalta asialta. Niin kauan elämässäni niillä numeroilla oli ratkaiseva rooli arvoni ja kauneuteni määrittämisessä. 

Neuvolan vanhanaikaisella vaa'alla käyminen ahdisti, etenkin kun se piti tehdä hoitajan, mieheni ja joskus opiskelijan edessä. Olen lapsuudesta asti inhonnut sitä, kun koulun terveydenhoitaja siirteli niitä metallisia juttuja edestakaisin vanhanaikaisella vaa'alla ja minä ahdistuneena odotin, mikä tuomio olisi. Jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä, miksi en heti kertonut neuvolassa, että koen tämän ahdistavaksi. Ehkä siksi, että minua hävetti sanoa se ääneen? Tai ehkä siksi, että niin kovin toivoin, että punnitseminen ei enää ahdistaisi minua? Yhtä kaikki, lopulta raskauden puolessa välissä sain kyyneleet silmissä kakistettua suustani neuvolatädilleni, että minua ahdistaa. Olisinpa sanonut sen aiemmin. Sain kuulla, että suuri osa tekee painonseurannan ihan itse kotona, ja niin sain minäkin tehdä jatkossa. Kylläpä helpotti, kun sai sanottua asian ääneen. Puhuminen auttoi muutenkin: Sain vastakaikua tunteilleni monilta.

Nyt alan taas olla puolessa välissä raskautta ja huomaan, että samat tunteet alkavat nostaa päätään. Vaa'an numerot nousevat ja keho muuttuu. Tuntuu, että kasvoni ovat jollain tavalla turvonneet, enkä ole itseni näköinen. Välillä olo on kuin pullataikinalla. Olo ei todellakaan ole hehkeä tai viehättävä. Maha on pyöreä, mutta kiloja kertyy tietysti muuallekin, eikä se kyllä tunnu kivalta. Lisäksi näppyjä ilmaantuu sinne sun tänne, tukka rasvoittuu nopeammin ja sitä huomaa hengästyvänsä pelkästä paikoillaan istumisesta. Mielialakin on alakuloisempi, mikä ei auta ylläpitämään positiivista kehosuhdetta. Olo voi olla aivan onneton, vaikka kaikki on sinänsä hyvin. Ilman mitään varsinaista syytä huomaa, että itkettää, surettaa ja harmittaa.  Tai no, syyhän olotilalleni löytyy, nimittäin raskauden hormonivaihtelu. 


Tällä kertaa osasin kuitenkin odottaa tätä vaihetta. Eipä se niitä tunteita muuta tai välttämättä oloa suoraan helpota, mutta viime raskaudessa ja raskauden jälkeen opitut asiat auttavat minua pysymään rauhallisempana.

10 Rohkaisevaa Ajatusta Kehonmuutosahdistukseen 

1. Paino ei nouse ikuisesti, vaan painonnousu tasoittuu loppua kohden. 

2. Kunhan syö pääsääntöisesti terveellisesti ja liikkuu jonkin verran, ei ole syytä sen suurempaan huoleen. 

3. Painonnousu on usein melko geneettistä: Jonkun suvun naisilla sitä ei juuri tule, toisilla sitä tulee enemmän. Ei kannata liikaa tuijottaa neuvolan "suosituksia" tässä asiassa - minun mielestäni - varsinkaan jos on terve ja normaalipainoinen. 

4. Rasvavarastoilla on tehtävänsä imetyksessä. Siksi niitä kiloja ei kannata lähteä heti vauvan tultua rivakasti laihduttamaan pois - sillä kun voi olla huonot seuraukset imetykselle.

5. Kroppa palautuu kyllä. Joillain kilot "jäävät synnärille", toisilla kestää hieman pidempään palautua. Tämäkin vaihtelee suuresti naisten välillä. Joillain imetys vie kilot, toisilla kilot karisevat vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Itselleen kannattaa olla armollinen ja keskittyä vauvaan ja elämiseen. Sanotaan, että asiaa ei kannata liiemmin miettiä ainakaan ennen kuin vauva on ollut ulkopuolellasi yhtä kauan kuin hän oli kohdussasi. 

6. Kehoahdistuksen iskiessä seuraavat asiat voivat helpottaa oloa: ulkoileminen, kevyt treeni, musiikin kuunteleminen, uppoutuminen hyvän mielen kirjaan tai leffaan, ravitsevan ruuan syöminen, asioiden sanominen ääneen omalle puolisolle, ystävälle, neuvolatädille tai muulle luotettavalle ihmiselle sekä ihan vaan niiden tunteiden hyväksyminen: "Minusta tuntuu nyt ihan älyttömän kurjalta tämän asian suhteen, mutta luotan siihen, että tämä tunne menee kyllä ohi.". 

7. Keho käy läpi aivan valtavan muutoksen ja jotkut asiat saattavat jäädä pysyviksi: löysempi vatsanahka, raskausarvet, rintojen muutokset ynnä muu. Se tuntuu vaikealta, eikä välttämättä koskaan tunnu täysin hyvältä. Kehonmuutokset ovat kuitenkin vääjäämättömästi edessä jokaisella meistä, olimme olleet raskaana tai ei, sillä vuosi vuodelta ikäännymme ja kehomme muuttuu. Olen kokenut raskauden ja äitiyden alkusysäyksenä sille, että alan ymmärtää ja hyväksyä elämään kuuluvat kehonmuutokset - niiltä kun emme voi kokonaan välttyä. Olen vielä siinä vaiheessa, että kehoni muuttuminen kyllä vähän kauhistuttaa ja pelottaa, mutta uskon, että kehitystä tulee tapahtumaan, kunhan pidän armollisuuden fölissä. 

8. Sisälläsi kasvaa (tai on kasvanut) IHMINEN. Nyt kun olen kerran sen käynyt läpi, synnyttänyt ja nähnyt sen elämän ihmeen tiedän, että se on sen arvoista - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tuntuisi hullulta, että jotain niin mieletöntä voisi tapahtua sisälläni ja se ei näkyisi minussa mitenkään. 

9. Panosta itseesi. Kun oma keho harmittaa, ällöttää, ahdistaa niin usein paras vastalääke on pitää siitä huolta. Liikunnan, ulkoilman ja hyvän ruuan lisäksi kauneushoidot tekevät hyvää. Lakkaa kynnet kauniiksi, käy kampaajalla tai tee kotona pieni minispa-hoito itsellesi. Mielestäni kannattaa myös varmistaa, että vaatekaapista löytyy edes joitain vaatteita, joissa tunnet olosi kauniiksi ja hyväksi raskauden aikana. Harva haluaa upottaa maltaita äitiysvaatteisiin, mutta sen verran suosittelen panostamaan, että olo ei ole kuin jätesäkkiin pukeutuneella. 

10. Muista, että myös negatiiviset tunteet ovat sallittuja ja todella yleisiä raskaudessa. Usein kuulee, lukee ja näkee sitä, että raskaana olevan pitää pyydellä anteeksi tai selitellä sitä, että mieli on maassa tai kehonmuutokset harmittavat (tai muut asiat raskauteen liittyen) ikään kuin ne poissulkisi sen, että on aivan valtavan kiitollinen raskaudestaan ja että lapsi on toivottu ja rakas. Ilmiö on ehkä sama kuin äitiydessä: negatiivisia asioita ääneen sanoessaan pitää aina muistaa todeta, miten rakas lapsi on, ikään kuin nämä olisivat toisensa poissulkevia asioita. Raskauteen ja äitiyteen - kuten elämään yleensäkin - kuuluu koko laaja inhimillinen tunnekirjo, myös ne harmaammat ja synkemmät sävyt.


Mitä tunteita kehonmuutokset ovat sinussa herättäneet? 

Kun Äitiä Ei Tarvittu

Kun Äitiä Ei Tarvittu


Täällä ollaan taas omassa kodissa aivan loistavan tyttöjen viikonlopun jälkeen! Viikonloppu meni kyllä kaikin puolin upeasti, oli kyllä niin hauskaa! Perjantaina hyvästelin juna-asemalla pojat ja marssin junaan ja siitä starttasi ensimmäinen oma viikonloppuni varmaan kahteen vuoteen. 

Heti ensimmäiseksi isoon jännityksen aiheeseeni: Mitenkä poikani pärjää ilman minua? Ja minä ilman häntä? Vastaus on, että ilman mitään ongelmia. Siis mitään. Siis... mitään? Kyllä vain. Hän oli pärjännyt aivan loistavasti isänsä kanssa. Aina välillä hän oli minusta jutellut ja kertonut, että äiti meni junaan, mutta muuten hänelle ei sen suurempaa ikävää ehtinyt tulla. Ja mitä tulee maitoon...? No, meidän imetystaival saattoi päättyä nyt tähän viikonloppuun poikani ollessa 1 vuotta ja 9 kuukautta. Hän ei pyytänyt maitoa minun tullessani kotiin, ja vasta nukkumaan mennessä hän mainitsi sen, mutta meni kuitenkin Isin kanssa nukkumaan. Itsehän vuodatin pari kyyneltä sohvalla sillä aikaa: Tähänkö se nyt loppuu? Tämä tuli niin yllättäen!

Myös minä pärjäsin upeasti. Olenko kamala, jos sanon, että ei edes tullut koti-ikävä? Tiesin, että miekkosilla on niin hyvä olla, että enpä ehtinyt kotiin kaivata. Nautin täysillä tyttöjen kanssa olemisesta: Hirveä nauruhepuli alkoi jo yksin junassa istuessa, kun viestittelimme innoissamme Whatsapp -ryhmässämme. Naurunremakka vasta yltyi, kun pääsin perillä Jyväskylässä hyppäämään kyytiin muiden seuraan. Eihän siitä automatkasta kohdallani tullut mitään paitsi hulvatonta hihitystä. Olin lievästi sanottuna innoissani. Ja vapaa!

Viikonlopun aikana oli aivan ihana vain olla ja hengailla, jutella kaikki kuulumiset läpi sekä muistella yläasteaikoja sekä kauhulla että nauraen, syödä hyvää safkaa, laittautua yhdessä, saunoa ja löhötä sohvalla. Ihanan Ilonan Pre-Baby Partyt- jotka tämä edellämainittu lahjakas juhlasuunnittelija oli itse suunnitellut - oli ihan jotain muuta. Itse vertaisin niitä enemmän polttareihin, sillä meininki oli katossa ja menoa riitti. Ensin olimme isolla naisporukalla pelaamassa curlingia, joka ei osoittautunut meikä mamman vahvimmaksi lajiksi, mutta hauskaa oli! Sen jälkeen vaihdoimme ihan toisenlaiseen fiilikseen upean hiusmuotoilija ja meikkitaitelija Laura W:n putiikkiin. Siellä nautimme Fresitaa (paitsi me Baby Bump -kerholaiset siemailimme alkoholitonta skumppaa), popsimme vaahtokarkkeja ja saimme jokainen yksilöllisen hius- ja meikkikonsultaation. Päivän kruunasi herkuttelu ja yhdessä oleminen kabinetissa Ilonaa juhlistaen. Ja vauvaa, jonka alias on toistaiseksi Seppo. 

Ihanaa, että saa olla välillä vain minä, vain Petra. Olla pelkästään naisen ja ystävän roolissa. Nauttia siitä, että ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta. Nauraa niin että vatsaan sattuu ja juomat tulee nenästä ulos. Istua saunanlauteilla ja jutella pitkästä aikaa ystävän kanssa kaikenlaisesta. Köllötellä sohvalla tyttöjen kanssa ja pohtia syntyjä syviä samalla, kun vuorotellen (me raskaana olevat) kyynelehdimme telkkarista tulevan Suomi Love -ohjelman vuoksi.

Oli ihana olla poissa, mutta myös liikuttavaa tulla kotiin rakkaan perheen luokse. Ja oli kutkuttavaa alkaa suunnitella jo ennen kotiin tulemista seuraavia reissuja: tyttöjen hemmotteluviikonloppu a kesällä, 5 -vuotishääpäivän reissua miehen kanssa... Unelmointi tekee hyvää sielulle ja niin tekee myös unelmien toteuttaminen.

Ihanaa tulevan viikon alkua! 

Latautunut mamma kiittää ja kuittaa. 


JÄNNÄN ÄÄRELLÄ: ENSIMMÄINEN VIIKONLOPPU EROSSA

JÄNNÄN ÄÄRELLÄ: ENSIMMÄINEN VIIKONLOPPU EROSSA


Tänään on jännittävä päivä. Tänään iltapäivällä lähden ystäväni luokse Jyväskylään koko viikonlopuksi. Jos tarkkoja ollaan niin noin 50 tunniksi. Olen laskenut. Melkein kyllä huvittaa, miten monta viikkoa olen tätä jännittänyt. En nyt mitenkään kauhulla, mutta onhan se iso asia olla ekaa kertaa niin kaukana omasta lapsesta ja niin kauan. 

Mutta hyvää se varmasti tekee! Seura ei voisi olla parempaa ja tiedossa on kaikkea hauskaa - siis sekä minulla että pojalla. Aion myös ottaa ilon irti junamatkoista. Olimme mieheni kanssa kaukosuhteessa melkein kolme vuotta - siis koko seurustelumme ajan ennen kuin menimme naimisiin. Silloin istuin viikottain junassa ja voin sanoa, että olin kyllä kurkkuani myöten täynnä sitä hommaa silloin. Mutta nyt kaikki on toisin. Osaan arvostaa tulevaa junahetkeäni, sillä se on mun omaa aikaa. Ostin tänään jo uunituoreet Me Naiset- ja Anna -lehdet, viinirypäleitä, suklaata ja Werther's Originalseja (oikeasti olisin halunnut imeskellä Turkinpippureita, mutta ei nyt viitsi sitten kuitenkaan). 

Minähän imetän poikaani vielä emmekä ole asettaneet mitään selkeää päätöspäivää sille. Sen kuitenkin tiedän, että en aio tandem-imettää. Nyt lähiviikkoina tuntuu, että imetys on kuin itsestään alkanut vähentyä. Päivisin poikani syö enää 2-3 kertaa ja yöt ovat nyt viikon verran olleet parempia: syöttöjä on ollut 0-1! Täytyy sanoa, että tämä tuntuu aika hyvältä. 

Sillä asiahan on niin, että aika pian minulla on taas pieni bebis. Ja hän tulee olemaan erittäin kiinni minussa ja menee taas oma aikansa ennen kuin voin mennä yhtä vapaasti kuin nyt. Joten pienet irtiotot ennen hänen tuloaan ovat paitsi tervetulleita myös tarpeellisia. 

Ja vauvahan on muuten sitten kirjamellisesti kiinni äitissä: ei vain sylissä ja rinnoissa vaan myös hiuksissa ja kasvoissa ja vaatteissa ja.. Sitä varten aivan loistava keksintö onkin imetyskoru! Kuvissa näkyykin tulevan pienokaisemme leikkien kohde: uusi imetyskoru, jonka sain yhteistyössä Raskauskeijun kanssa. Vauva voi vapaasti räpeltää ja leikkiä imetyskorun kanssa, sillä se on valmistettu turvallisesta BPA-vapaasta silikonista. Vauvan voi siis antaa huoletta leikkiä, imeskellä ja pureskella korua (aikuisen valvonnassa toki). Suosittelen tsekkaamaan ihanan (ja laajan!) valikoiman. Olen yllätyksekseni hurahtanut täysin hempeään vaaleanpunaiseen ja roosaan, joten tiesin heti, että haluan juuri tämän korun. Väri ei siis kyllä paljasta vauvan sukupuolesta mitään, vaan lähinnä äidin obsessiosta, heh. (Imetyskorut täällä.)

Toivotan sinulle mitä parhainta viikonloppua! Palailen tänne kuulumisilla sunnuntaina! Viikonlopun meininkiä voi seurata Instagramissa 

Kotitoimistoni

Kotitoimistoni



Unelmoin, että jonain päivänä minulla olisi kotona oma työhuone. Se olisi inspiroiva, motivoiva ja rauhallinen ympäristö, jossa saisin uppoutua kirjoittamaan, lukemaan ja editoimaan. Siellä olisi kaunis työpöytä ja mukava työtuoli. Kirjahylly olisi täynnä minun lempikirjojani, hyllyn vieressä olisi unelmieni nojatuoli ja varpaita lämmittäisi iso ja kaunis matto. Huoneessa olisi suuret ikkunat ja ilmassa leijailisi ihana kahvin tuoksu - sillä minulla olisi siellä oma kahvikone ja tietysti myös suklaakätkö ja kulho tuoreita hedelmiä. Välillä voisin nostaa katseen ylös ja vain tuijottaa ikkunoista ulos ja ihailla takapihamme suuria tammia. Ehkä jonain päivänä?

Todellisuushan on se, että meillä ei ole työhuonetta, vaan työpiste on makuuhuoneessamme. Meillähän oli ennen makuuhuoneessa pienempi työpöytä, mutta se ei vastannut enää tarpeitamme. Hankimme nyt Ikeasta isomman työpöydän, jotta saamme mieheni kanssa molemmat omat työskentelypisteemme. 

Nyt meillä on molemmilla tilaa olla ja tehdä. Gradun tekeminenkin helpottuu, kun pöydältä löytyy vähän enemmän laskupintaa levittää artikkeleita ja muita papereita ympäriinsä. Tänä keväänä tulen tekemään paljon hommia kotona koneella, joten makuuhuoneen tulisi olla seesteinen ja inspiroiva ympäristö. Vaikka muu koti olisi arjen tiimellyksessä hujan hajan haluan, että voin astua sisään makkariin omaan rauhaan ja sulkea oven sotkuille. Olen lukuisia kertoja saanut huomata, että jos makkari on sotkuinen on paljon vaikeampi tarttua tuumasta toimeen töiden suhteen, kun ensin pitäisi jaksaa raivata tilaa itselleen. 

Siispä alkaen nyt aion päivittäin tehdä asioita sen eteen, että työtila on ready-to-go sitä hetkeä varten, kun saan mahdollisuuden tehdä töitä. Aion heti aamulla pedata sängyn ja avata verhot. Koitan pitää pöydän pinnat tyhjinä ja kutsuvan näköisinä. Yritän laittaa ne vaatteet sinne kaappiin takaisin, paha tapani on nimittäin kasata niitä lattialle... varsinkin niinä päivinä, kun en löydä mitään päälle pantavaa - mikä on ollut aika usein lähipäivinä. Haaveissa olisi saada kapea penkki sängyn päätyyn, mihin olisi kätevä laskostaa vaatteet odottamaan ja viikata päiväpeitto yön ajaksi. 

Esteettisyys on iso tekijä inspiroitumisessani. Se selittänee miksi usein koulun alussa menin innolla ostamaan uusia paperitarvikkeita ja kyniä. Kun laukussa oli uusia, puhtaita, söpöjä ja kauniita juttuja teki mieli opiskella. Ilmiöhän on muuten sama kuin uusien treenivaatteiden luoma treenimotivaatio, eikö? Siispä kävin tälläkin kertaa ostamassa itselleni uuden kynttilän, muutamia laadukkaita kyniä, muistilappuja ja uuden vihon. 

Ennen kuin huomaankaan gradu on melkeinpä kirjoittanut itse itsensä vai mitä? 

Ja koska jonnekin on ne kaikki paperit sun muut varastoitava, niin oven takaa löytyy tällainen laitos!


Makuuhuoneemme lattiapinta-ala on siis tarkoin käytössä - niin kuin varmaan monella kerrostalossa asuvalla. Kysymys kuuluukin: Miten ihmeessä saamme vauvan pinnasängyn mahtumaan tänne? Ja voin kertoa, että asia on ratkaistu ja vastaus odottaa postissa. Mutta siitä sitten myöhemmin!