Huoli ja menetyksen pelko // Mammailua

Mitä jos...? Onko kaikki hyvin...? Meneekö kaikki hyvin? Jos jotain pahaa tapahtuu, miten ikinä selviäisin?

Äitiyden myötä olen huomannut, että huoli ja menetyksen pelko taitavat olla erottamaton osa äitiyttä. Itseasiassa aika monella ne tunteet nousevat pintaan jo ennen kuin tulee raskaaksi: Mitä jos en voikaan saada lapsia? Mitä jos jään lapsettomaksi? Mitä pidempään joutuu lasta yrittämään sitä voimakkaampi voi olla suru siitä, että joutuu biologisen äitiyden unelmasta luopumaan. Joillain näin todella käy. 

Mutta moni - suurin osa - tekee positiivisen raskaustestin. Hetken ilon jälkeen alkaa aika usein pelot hiipiä mieleen - tai joillain ne eivät hiivi, vaan tulevat ryminällä ja halvaannuttaen. Meneekö raskaus kesken? Onko siellä oikeasti vauva kehittymässä? Kehittyykö siitä terve? Moni odottaa toisen raskauskolmanneksen alkamista kuin kuuta nousevaa, jotta pääsisi pahimman keskenmenoriskin yli. Valitettavan moni joutuu kokemaan pettymyksen, keskenmenon, ennen sinne pääsyä. 

Riskit tuntuvat loputtomilta; koska vaan voi mennä jotain pieleen. Olen kuullut monia traagisia ja surullisia tarinoita ihan omassa tuttavapiirissä ja saanut lukea niitä milloin mistäkin mediasta. 

Huoli ei lopu koskaan 

Ensimmäistä lastamme odottaessa odotin, että saan vauvani syliini ja että voin tuntea, että kaikki on nyt hyvin. Mutta sitten huomasin, että tästä ne huolet vasta alkavat. Omaa lastaan rakastaa niin valtavasti, että ajatuskin siitä, että joutuisi hänestä luopumaan tai edes nähdä hänen kärsivän, tuntuu sietämättömältä ja pelottavalta. Ja silti, niin moni vanhempi joutuu sellaista kokemaan. 

Eikä huoli ja menetyksen pelko liity vain omaan lapseen, vaan lapsen saaminen voi tuoda ihan uudenlaisen pelon puolison menettämisestä. Ensimmäisen raskauden aikana olin aivan kauhuissani, kun mieheni lähti pilkkimään - entä jos hänelle käy jotain? Hänen ajaessa johonkin olin aina muistuttamassa, että "Aja nyt sitten varovasti, pliis!" Ja kun lapsi oli vihdoin täällä, ja meistä oli tullut perhe, niin huoli vain kasvoi. Entä jos menettäisimme tämän?

Myös oman elämän menettäminen tuntui nyt pahemmalta, ainakin minulle. Olisi kamalaa, että poikani kasvaisi ilman minua, äitiään. Ja minä en saisi olla hänen elämässä, nähdä hänen kasvuaan, rakastaa häntä äidinrakkaudellani. 

Suurin on rakkaus 

Suuren rakkauden mukana tulee myös valtava huoli ja menetyksen pelko, niin se taitaa vaan olla. Tosi asia on se, että mistään ei ole takeita - elämä on tässä ja nyt ja huomisesta emme voi tietää. Jotkut joutuvat kohtaamaan traagisia asioita, emmekä ymmärrä miksi. Miksi niin tapahtuu? Miksi heille? Saanko minä pitää lapseni? Saanko kasvaa vanhaksi mieheni kanssa ja kuolla rauhallisesti hyvän elämän eläneenä? 

Vastausta en voi kysymyksiini saada. Se pitää vain hyväksyä. Huolen ja menetyksen pelon kanssa pitää vain oppia elämään, niin se kai on. Ottaa hetki ja päivä kerrallaan. Rakastaa tänään, nyt, täysillä ja nauttia siitä mitä meille on annettu. 

Minua lohduttaa uskoni: Uskon, että Jumala varjelee ja kantaa, pitää minusta huolen kaikissa olosuhteissa. Ajatus siitä, että olen aina turvassa ja minun ei tarvitse pelätä. Luulen, että jokaisella täytyy olla joku keino käsitellä näitä suuria ja monimutkaisia tunteita, etteivät ne ahmaise meitä elävältä. 

Sillä suurin kaikista on rakkaus. Ei pelko, ei huoli. Rakkaus. 


Oletko sinä tuntenut näitä tunteita äitiydessäsi? Miten käsittelet niitä? 


3 kommenttia

  1. ❤ Ah, niin tuttuja tunteita. Ennen kuin aloin odottaa Eliasta olin jo kokenut useamman keskenmenon. Raskausaika oli täynnä pelkoa menettämisestä ja odotin vain, että saisin vauvan syliini. Suurin osa ystävistäni ja tutuistanikin sai selville raskaudesta vasta lapsen synnyttyä. Mutta eihän se pelko menetyksestä loppunut siihen. Eliaksen pikkuvauva-aika oli rankkaa refluksin ja koliikin vuoksi, mutta myös siksi, että niinä hetkinä, kun hän nukkui, kävin säännöllisin väliajoin tarkistamassa, kulkiko hengitys. Jälkeenpäin ajateltuna mun oma olo ja elo olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisin puhunut elämästäni, tunteistani ja peloistani avoimesti, enkä käsitellyt niitä vain sisälläni. ☺ Kiitos upeista ja rohkaisevista teksteistä! ❤

    -Asta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Asta, kiitos kun jaoit! Oot vahva, upea nainen! <3 Nä on vaikeita asioita, jotenkin tuntuu, että välillä voi pelätä sitäkin, että asioiden ääneen sanominen aiheuttaa jotain. Jos nyt iloitsen ääneen, käykö sitten jotain? Tai jos sanon pelkoni ääneen, manifestoituuko se? Mutta oon samaa mieltä sun kanssa: Lopulta se puhuminen usein kuitenkin helpottaa. Iso hali ja pusuja sinne! <3

      Poista
  2. Kiitos samoin! Halauksia - olet upea! ❤ Oot niin oikeassa - välillä tuntuu, että olisi helpompaa, jos aivot ja mieli ei analysoisi niin perinpohjaisesti asioita, mutta samalla se on myös suuri rikkaus. Loukkaanko jotakin, kun hehkutan onneani? Ja toisaalta, saanko sanoa ääneen, että nyt väsyttää tai että vanhemmuus on rankkaa, kun tätähän olen mitä hartaimmin toivonut. Näiden kanssa saa aina vähän tasapainoilla. Aurinkoista viikkoa - tää keli on aivan mielettömän upea (aurinko)! ☀️

    VastaaPoista