Vähätteletkö itseäsi?

"Jaa, tä on tällainen iän kaikkisen vanha hennesin rytky!" vastaat, kun joku kehuu paitaasi. "Onpa sun hiukset nätit tänään, ootko ollut kampaajalla?" kysyy työkaverisi. "En, pitäisi kyllä mennä. Hirveä harakanpesä tä tukka!" huomaat sanovasi. "Ööö, no, kai mä oon ihan hyvä..." vastaat työhaastattelussa hieman häpeillen, kun haastattelija pyytää sinua kehumaan itseäsi ja kertomaan, miksi juuri sinä olisit paras kyseiseen pestiin.  

Oletko koskaan huomannut vastaavasi toisten kehuihin vähättelyllä? Tai oletko kertonut itsestäsi tai saavutuksistasi toisille vähätellen? Uskon, että meistä moni voi samaistua edellä kuvattuihin tilanteisiin. Sillä jos joku osaa nöyristelyn jalon taidon niin me suomalaiset. 

Kunnon suomalainen ei itsestään liikoja luule, pikemminkin hän vähättelee itseään. On sopimatonta unelmoida liian suuria, sillä huonosti siinä kuitenkin käy. "Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." Protestanttisen etiikan ja vanhoillisen luterilaisuuden hengessä kuljemme elämässä eteenpäin tyytyen vähään, kituutellen ja kärsien. "Kärsi, kärsi, kärsi ja kirkkaamman kruunun saat!" luki edesmenneen Mummoni pikimustassa seinäryijyssä, jota koristi piikkinen ruusu. Jos elämässä lykästää (sillä onneahan se aina vain on), niin se pitää muistaa piilottaa - kehuskella ei sovi. Ja muiden kehuja ei ainakaan kannata kuunnella ja antaa niiden nousta hattuun, sillä siinähän voi ylpistyä, ja mehän tiedämme, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Oman kokemukseni mukaan me naiset olemme erityisen alttiita itsemme vähättelylle. Tämä perustuu vain mututuntumaani ja empiiriseen tutkimukseeni, mutta tuntuu siltä, että naisen odotetaan miehiä enemmän vähättelevän itseään. Jostain kumman syystä naisen itsevarmuus ja realistinen omien vahvuuksien tunnistaminen ja ääneen sanominen tulkitaan herkemmin ylpeilyksi, ylimielisyydeksi ja sosiaalisesti epämiellyttäväksi käytökseksi. "Kuka se nyt oikein luulee olevansa? Tuolla tavalla pröystäilee..."

Itsensä vähättely naisporukoissa on niin itsestäänselvää, ettei siihen välttämättä kiinnitä huomiota. Kun yksi alkaa valittaa kropastaan, kuuluu muiden yhtyä valitusvirteen. Olla kanssasisar - yhtä huono ja vajavainen. On suuri etikettivirhe olla niissä tilanteissa lähtemättä mukaan itsensä kritisoimiseen, mutta kyseessä on suorastaan pyhän sopimuksen rikkominen ja epälojaaliuden osoitus, jos vielä kehtaa sanoa ääneen olevansa itseensä tyytyväinen.


Ulkonäkömme vähättely on yksi asia, mutta saavutustumme ja osaamisemme vähättely on erittäin harmillista. Vähättelemme helposti akateemisia saavutuksiamme ja ammatillista osaamistamme. Työhaastatteluissa koemme vaikeaksi tuoda esiin osaamistamme, ja tutkitusti me naiset tyydymme pienempään palkkaan, emmekä edes pyydä palkankorotuksia. Vähättelemme myös ajatuksiamme. Puheenvuoroa aloittaessa pitää varmuuden vuoksi tuoda esiin, ettei ole ekspertti tässä asiassa, että saattaa olla väärässä, että oma ajatus ei välttämättä ole pätevä.

Jäin itse kiinni tämän tekemisestä jälleen kerran. Noin puoli tuntia sen jälkeen, kun olin alkanut kirjoittaa tätä kyseistä tekstiä. Melko surkuhupaisaa. Olin nimittäin graduseminaarissa, missä opponoin kahden miehen gradua. Kerroin mielestäni epäselvästä kappaleesta ja siitä, että sen voisi kirjoittaa paremmin - kirjoittajien ajatukset eivät tulleet nyt esiin parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta miten sitten jatkoin puheenvuoroani? "Olin kyllä tosi väsynyt, kun tätä luin. Itseasiassa voi olla, että tämä onkin ihan selvä kappale. En mä oikein tiedä, en ole mikään asiantuntija. Mitäköhän ajattelin... Väsymyksen piikkiin!" Blaablaablaa. Oikeasti olin edelleen sitä mieltä, mitä olin ollut illalla tekstiä lukiessani. Mutta siinä tilanteessa minut herätti vasta opponoimani miehen suora kommentti minulle: "Älä hei vähättele yhtään itseäsi. Sulla on tosi hyviä ajatuksia...!" Siinä kohtaa alkoi kyllä huvittaa. Älä vähättele itseäsi. JEP.

Mitä koitamme saavuttaa vähättelyllä? Saako se meidät näyttämään muiden silmissä nöyriltä, pehmeiltä ja naisellisilta? Jotenkin hyveellisiltä? Onko hyvä nainen sellainen, joka ei "tee itsestään numeroa"? Joka varmuuden vuoksi vähättelee itseään, jotta kukaan - varsinkaan toinen nainen - ei pitäisi häntä ylimielisenä ylpeilijänä? Onko vähättely hyvä vakuutus? Pettymykset ja epäonnistumiset eivät ehkä tunnu yhtä pahoilta, jos olet etukäteen vähätellyt kykyjäsi. Toimiiko se myös suojana, ettei sinulta odoteta liikoja? Onko naisen tehtävä ylipäätään aina vähän pyydellä anteeksi olemassa oloaan?

Mitä jos alkaisimme luoda uudenlaista kulttuuria ympärillemme? Naistenpäivän kunniaksi haluaisin haastaa jokaisen meistä - itseni mukaan lukien - kiinnittämään huomiota itsemme vähättelyyn. Milloin sinulla on taipumus tehdä sitä? Miksi? Mitä jos meistä jokainen alkaisi toteuttaa seuraavan listan asioita omassa elämässään? Saisimmeko kitkettyä - ainakin osittain - tämän täysin turhan tavan puheestamme ja ajatuksistamme?

♡ Älä pyydä turhaan anteeksi.
♡ Sano rohkeasti ja suoraan oma mielipiteesi ja jaa ideasi.
♡ Uskalla olla eri mieltä.
♡ Ota kehu vastaan kiitoksella.
♡ Opettele kehumaan itseäsi.
♡ Tunnista omat vahvuutesi ja osaamisesi.
♡ Kun ystävä vähättelee itseään, puutu peliin!
♡ Uskalla loistaa, ja anna muille samalla lupa loistaa myös.

Hyvää Naistenpäivää vähän myöhässä!


Ei kommentteja