Huonot Nykyajan Vanhemmat - Ajatuksia Sumarin tekstistä



Harva on voinut missata "somekohun" aiheuttaneen Hanna Sumarin blogipostauksen Lapset ravintolassa, sillä siitä on kohistu iltalehtiä myöten. Pakkohan minunkin on siis laittaa lusikkani soppaan - sillä tämä äiti saa ottaa keittoa.

Luettuani tekstin päällimmäinen fiilikseni oli ärsytys. Miksi minua ärsyttää, mietin. Olenhan monesta asiasta täysin samaa mieltä Hannan kanssa. Kyllä, lapsille pitää asettaa rajoja. Kyllä, lapsille pitää mielestäni opettaa hyvät käytöstavat ja kyvyn ottaa muut ihmiset huomioon. Kyllä, yhdessä syöminen ja siihen liittyvät taidot ovat merkittäviä - joskin olen joistain yhdessä syömisen periaatteista vähän eri mieltä Hannan kanssa. Ja kyllä, julkisilla paikoilla kohtaa aika-ajoin tilanteita, joissa herää kysymys jonkun vanhemman rajojen asettamisesta, ja rajojen asettaminen on oikeastikin monella hieman hakusessa - tästä esimerkiksi Sinkkonen osaa puhua oikein mallikkaasti. 

Mutta asiaa hetken pureskeltuani tajusin, mikä minua tekstissä harmitti. Minua harmitti tekstistä välittyvä empatiavaje, kaikkitietävyys ja tietynlainen armottomuus. Ja tämä asenne vain korostui ihmisten jättämissä kommenteissa.

Lepsut vanhemmat ja maanpäällinen helvetti

Hannalla oli hyvinkin suorasanainen ja provosoiva ote kirjoituksessaan ja sehän toimi. Tavallaan. Mediakohu on saatu aikaiseksi, ja kaikki jotka ovat samaa mieltä ovat rynnänneet yhdessä ylistämään tekstiä sekä ihmettelemään näitä kykenemättömiä, lepsuja ja kenties laiskoja nykyvanhempia, jotka eivät osaa lapsiaan kasvattaa, vaan aiheuttavat huonolla vanhemmuudellaan ravintolaan jopa - Hannan sanojen mukaan - maanpäällisen helvetin. 

Mutta toimiko teksti sitten kuitenkaan tavoitteessaan? Saako se lepsut vanhemmat asettamaan rajoja, tukeeko se niitä, joilla on haasteita vanhemmuudessa tai saako se eri mieltä olevat muuttamaan mielensä? Jos sinä olet jossain asiassa epäonnistunut, mokannut tai tehnyt riman alituksen tai kenties et vain osaa, niin mikä motivoi ja rohkaisee sinua parhaiten? Se, että joku ylimielisesti ja arvostellen korostaa sinulle, miten järkyttävän huonosti sinä toimit vai kenties se, että joku osoittaa sinua kohtaan armollisuutta ja empatiaa, kulkee rinnalla ja rohkaisee? Tai jos jollain on kanssasi eriävä mielipide, miten hän saa sinut parhaiten kuuntelemaan? Ylimielisesti saarnaamalla vai kenties kanssasi myötätuntoisesti ja avoimesti keskustelemalla?

On helppoa huudella ja osoitella toisten virheitä, mutta sillä tuskin saa aikaan sitä muutosta, jota kaipaa. Tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että positiivinen ja rohkaiseva palaute on paljon toimivampaa kuin armoton kritiikki. 

Be kind for everyone you meet is fighting a hard battle

Tekstin luettuani mieleeni tuli tämä todella kaunis sanonta: Be kind for everyone you meet is fighting a hard battle. Mieti niitä päiviä, kun olet aivan lopen uupunut, kun olet saanut huonoja uutisia tai kun sinulla on yksinkertaisesti huono päivä. Jos joku seuraisi sinua yksittäisen hetken verran, millaisen tuomion saisit? Voisitko vaikuttaa siltä, että sinulla ei ole homma hanskassa? Että olet ärsyttävä tai välinpitämätön tai kenties tökerö? Tietenkin. 

Tuskin kenestäkään tuntuu mukavalta, että joku tuiki tuntematon arvioi sinua yksittäisen hetken perusteella ja tuomitsee sinut sen mukaisesti. Vielä ikävämpää se on, kun puhutaan vanhemmuudesta. Harva vanhempi ajattelee olevansa täydellinen tehtävässään - päinvastoin. Uskaltaisin väittää, että aika moni kokee huonoa omatuntoa ainakin aika ajoin, aika monesta varmasti tuntuu, että tavalla tai toisella on epäonnistunut, ja aika monesta varmasti tuntuu joskus omien lastensa kanssa, että ei jaksa, ei kykene tai ei pärjää. 

Sitä tunnetta ei varmaan helpota se, että toisen sukupolven edustaja armottomasti kritisoi vanhemmuuttasi sanomatta siitä mitään hyvää. Tai että tuntemattomat ihmiset netissä huvittuneina ihmettelevät vanhemmuuttasi, sillä eihän heillä ollut koskaan mitään ongelmia asettaa rajoja, kasvattaa lapsiaan tai käydä lastensa kanssa ravintolassa. 

On totta, että on olemassa paljon vanhempia, jotka ihan oikeasti kaipaisivat tukea ja apua vanhemmuuteensa. Ja on totta, että joillekin rajojen asettaminen tai ruokailutavat eivät välttämättä ole niin tärkeitä - tosin mielestäni voi kyseenalaistaa, oliko Hannan käyttämissä esimerkeissä lainkaan kyse sellaisista vanhemmista. 

Mutta on myös totta, että aikaamme vaivaa myös toisenlainen ongelma: myötätuntovaje. Haluan, että omilla lapsillani on rajat ja hyvät käytöstavat niin kotona kuin muuallakin, mutta haluan myös, että heillä on kyky kokea empatiaa toisia kohtaan. Haluan, että he tietävät, että et voi ikinä tietää, mitä haasteita jonkun elämässä on, millaisia kipuja ja kamppailuja hän käy läpi. Haluan, että he oppivat minulta sen, että voimme olla armollisia muita kohtaan sen sijaan, että tuomitsisimme heidät. Haluan, että he tiedostavat, että kaikki ovat vain ihmisiä ja siten armon, ymmärryksen ja tuen tarpeessa.

"Let our hearts and hands be stretched out in compassion towards others, for everyone is walking his or her own difficult path." -Dieter F. Uchtdorf

-Petra

1 kommentti

  1. Sun tekstisi oli 5/5 (<3), hannan ei niinkään. En ymmärrä miksi äitien täytyy aina arvostella toisiaan.

    Petra K

    VastaaPoista