Rakastakaa. Rakastakaa. Rakastakaa.

Rakastakaa. Rakastakaa. Rakastakaa.

 

Lasten saamisen myötä elämäni on muuttunut, ja suurin muutos on rakkaus. Rakkaus lapsiaan kohtaan on jotain sanoinkuvaamattoman suurta ja voimakasta, mutta myös haurasta ja herkkää. Kun rakastaa koko sydämellään, on menettämisen pelko myös raastavan suuri. 

Eiliset tapahtumat Turussa olivat karmaisevat ja sydäntä särkevän surulliset. Suruni uhrien ja uhrien omaisten puolesta on valtavaa. Uskon, ettei minun tarvitse edes yrittää sanoittaa kaikkea sitä mitä tunnen, sillä tiedän, että niin moni muu - ja varsinkin vanhemmat - kokevat niitä samoja tunteita. 

Kenelle tahansa ajatus siitä, että joutuisi väkivaltaisella tavalla luopumaan läheisistään - tai he menettäisivät meidät - on järkyttävä ja järkyttävän pelottava. 

"Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi," laulaa niin monen rakastama Ultra Bra. Kuinka moni meistä vanhemmista onkaan tavannut näitä lyriikoita samalla, kun olemme silittäneet rakasta lastamme ja toivoneet, että todella voisimme suojella heitä kaikelta? Ja yhtäaikaisesti olemme tunteneet sydämessämme ja vatsanpohjassamme sen tuskallisen kivun tiedosta, ettemme me siihen kykene. 

Ei minulla ole oikeita sanoja ja vastauksia siihen, miten tällaista kuuluu käsitellä. Jokainen meistä on erilainen, ja siksi myös jokaisen kuuluu saada mielestäni prosessoida asioita rauhassa ja omalla tavallaan. Some on tehnyt mielipiteiden muodostamisesta ja tunne-elämästä melko nopeatempoista -vaalitaan mieluummin tietoisesti rauhaa. Annetaan itsellemme ja muille rauha prosessoida. 

Sen haluan kuitenkin sanoa, että olemme samassa veneessä, yhdessä. Me kaikki. Tapahtunut tuntuu hirveältä siksi, että meillä on jotain todella suurta. Jotain joka on suurempaa kuin se suru ja viha, mitä tapahtumien takana oleva henkilö tunsi. Se asia on rakkaus. Ja rakkaushan on Suurin. 

Pimeys voi tuntua joskus ylitsepääsemättömän pimeältä, mutta silloin on elintärkeää kääntää katseensa valoon. Sillä valo voittaa aina pimeän. Rakkaus voittaa vihan.

"It is better to light a candle than to curse the darkness," sanoi Eleanor Roosevelt. Kaikkien niiden monien tunteiden keskellä, joita koemme nyt, valitaan lohduttaa, rakastaa, ymmärtää ja tukea toinen toisiamme - läheisiä ja tuntemattomia, samaa ja eri mieltä olevia.

Sillä tulevaisuudessa on toivoa, jos kasvatamme sukupolven, joka osaa rakastaa, kunnioittaa ja olla valona. Ja paras tapahan opettaa on toimia itse esimerkkinä.

Rakastakaa. Rakastakaa. Rakastakaa. 

Ja rohkaisuksi pelon käsittelyyn: 

"May your choices reflect your hopes, not your fears." -Nelson Mandela
"Fear does not stop death, it stops life."
"Fear is a reaction, courage is a decision."

Ollaan rohkeita, rakastetaan. 

-Petra

Kirjoitin äitiydestä ja peloista aiemmin täällä. 

Synnytyskertomus

Synnytyskertomus

Kuten tiedätte, meidän pikku tyttö oli laittanut vanhempansa odottamaan, ja lopulta torstaina, 10.8.2017, raskausviikolla 41+5, meillä oli aika TYKS:n synnärille käynnistykseen. Oli aika saada tyttö vihdoin ulos!

Edeltävänä yönä nukuin levottomasti: näin omituisia unia (mm. luteista) ja kun heräsin olin huomaavinani kipeää supistelua. Torkuin muutaman supistuksen verran, enkä siltikään ollut varma, tunnenko nyt oikeasti sitä mitä kuvittelen tuntevani. Aamun aikana kipeitä, menkkamaisia supistuskipuja tuli epäsäännöllisesti, mutta en ajatellut niistä sen enempää. 

Meidän oli määrä olla synnärillä kello 10.30 ennen lääkärintarkastusta, jotta pääsisin käyrille. Meitä oli ohjeistettu ottamaan kaikki tarvittava mukaan, jotta olisimme valmiita jäämään sairaalaan samantien. Mahdollisuus oli myös siihen, että meidät lähetettäisiin kotiin, ainakin joksikin aikaa. 

Ehkä noin kello 10.10 aloin kysellä, josko mies olisi valmis lähtemään. Niinhän siinä sitten kävi, että vartti ennen aikaamme mies alkoi pakata kotona laukkuaan. Ai että kun nauratti! Naisia mukamas saa odotella. No, tulihan tämä synnytysasia nyt niin äkkiä...! ;)



Käynnistys noin kello 11.30

Hieman myöhässä ja pahoitellen saavuimme paikalle ja pääsin käyrille. Muutamia supistuksia tuli sinä aikana. Lääkärintarkastuksessa selvisi, että olin 2.5 cm auki, joten minulle ehdotettiin ballongin asennusta. Ballonki on lääkkeetön tapa käynnistää synnytys, mikä kypsyttää kohdunkaulaa ja voi laukaista synnytyksen. 

Ballonki oli asennettu nopeasti ja samantien alkoi kovemmat kivut. Siirryin vielä uudestaan käyrille, tällä kertaa samaan huoneeseen toisen pariskunnan kanssa. Sinä aikana tuli jo muutama kunnon kipeä supistus, ja täytyy sanoa, että oli hieman epämukavaa hengitellä ja ähistä niiden läpi muiden ollessa verhon toisella puolella! 

Hoitaja tuli pian takaisin ja antoi meille luvan lähteä kotiin. Me kun olimme ajatelleet, että käynnistyksessä kestää pitkään, kuten esikoisenkin kohdalla, joten toivoimme päästä kotiin leffaa katselemaan ja lepäämään. Minua ei todellakaan houkutellut odotella synnytyksen käynnistymistä samassa huoneessa muiden kanssa. Hoitaja ohjeisti, että tulisimme takaisin sairaalaan, jos synnytys käynnistyy tai ballonki irtoaa. Jos ei, niin meidän oli määrä saapua takaisin astetta tehokkaampaan käynnistykseen heti seuraavana aamuna. 

Pediltä noustessa iski jo niin kova supistus, että jouduin nojaamaan ikkunalautaan ja vaikeroin siinä tovin. "Hyvältä näyttää! Pärjäättekö kotona varmasti?" hoitaja vielä tsekkasi. "Juu, eiköhän!"

Niin me lähdimme kotia kohti. Jouduin matkalla autolle nojaamaan puuta vasten kivuissani, kun supistukset olivat niin voimakkaita. Tilasimme synnäriltä lähtiessämme take-away safkat ja lähdimme niitä noutamaan. Matkalla tuli edelleen supistuksia, ja nauroin, että ajammeko kenties väärään suuntaan... Alkoi tuntua hassulta suunnata kotiin synnärin sijaan.

Kotona noin kello 13

Kotona koitin vähän syödä, mutta supistuksia tuli aina vaan tiheämmin. Niiden kesto ja tiheys vaihteli, mutta voimakkuus vain kasvoi.
Mies meni hetkeksi nukkumaan, sanoin pärjääväni yksin.

Pärjäsin, mutta huusin kuin syötävä. Mitäköhän naapurit mahtoivat ajatella... Supistukset voimistuivat todella nopeasti todella voimakkaiksi. Jalat meni seistessä alta ja kipu oli jotain aivan muuta kuin esikoisen kohdalla. 

Totesin miehelle, että nyt pitää soittaa synnärille ja kysyä, milloin saa tulla. Kaikki meni niin nopeasti, että en ymmärtänyt tilannetta yhtään. Ajattelin, että kun aina sanotaan, että kotona kannattaa olla mahdollisimman kauan, niin minun tulisi sinnitellä vielä useita tunteja. Sitäpaitsi, jos synnytys on todella käynnissä, niin eikö ballongin pitänyt irrota?

Tilanne oli kuitenkin nopeasti niin hurja, että meidän oli pakko lähteä. Tiesin, etten kohta pääsisi enää omin avuin autolle. Parkkihallissa iski taas supistus ja huusin niin kovaa tuskahuutoa, että varmasti kaikki lähistöllä kuuli. 

Seuraavaksi koittikin ajomatka synnärille, joka kaikesta järkyttävästä kivusta huolimatta on näin jälkikäteen ajateltuna koominen: Raskaana oleva nainen etupenkillä ihme asentoon vääntäytyneenä huutaa, kun supistuksia tulee niin tiheään, ettei hetkenkään lepoa saa. Ajelimme vielä jokirannan kautta, joten olen aivan varma, että joku saattoi näkyä hämmästellä.


Saapuminen synnärille kello 15.12

Aloin kai mennä jonkinlaiseen kipushokkiin, sillä koko kehoni tärisi, näköni sumeni ja virtasin hikeä. Mies auttoi minut synnärin aulaan ja lähti juosten viemään autoa parkkiin. Itse sain vain toimiston tiskistä kiinni ja ulvoin kipua. Muistan vaan, että toimistossa oleva henkilö kai huomasi, että synnytän, ja huusi ihmisiä apuun. Pari henkilöä laski minut sängylle makaamaan ja minua lähdettiin vauhdilla kärräämään eteenpäin. 

"Tämä viedään suoraan saliin!" 

Kätilöt ehtivät kysyä, että kuinka mones lapsi on tulossa ja ponnistuttaako vielä (ei ponnistuttanut) samalla, kun lykkäsivät minua kovaa vauhtia eteenpäin.  

Salissa minut siirrettiin toiselle sängylle, vaatteeni riisuttiin päältäni ja minut tarkastettiin: Olin nyt 4.5 cm auki. Joku taisi laittaa päälläni olevaan TENS-iin lisää tehoja. Tällä kertaa supistukset tuntuivat minulla kuitenkin eniten vatsan puolella, joten TENSistä ei ollut yhtä paljon hyötyä.

Pian mieheni saapui paikalle. Anelin supistusten välissä saada ilokaasun. Onneksi ihana kätilöni sai sen nopeasti annettua, ja aloin hengittää. Aika pian oksensin, kuten viimeksikin. Mutta muuten ilokaasu on minulle erittäin passeli juttu.

Supistukset olivat kuitenkin niin voimakkaat ja niin tiheät, että edes korkein annos ilokaasua ei vienyt pahinta pois, ja supistuksen lopussa voin kertoa ulvoneeni niin kuin minua olisi tapettu. Ajattelin kuitenkin, että tällä mennään, sillä en halua vielä lisää kivunlievitystä, että homma ei pitene monella tunnilla. 

Hetken aikaa päätin ottaa supistukset vastaan seisten avautumista nopeuttaakseni, mutta pian en enää kyennyt. Supistukset tulivat peräkanaa, enkä saanut yhtään hengähtää niiden välissä. Tässä synnytyksessä hien lisäksi valui kyyneleet, sillä kipu oli niin kovaa.

Epäonnistunut puudute kello 16.37

Sanoin kätilölleni, että nyt en pärjää, ja tarvitsen kivunlievitystä. Olin jo 6.5 cm auki ja anestesialääkäri tuli laittamaan kohdunkaulanpuudutteen. Mutta eipä se nappiin mennyt, suurin osa lääkkeestä valui ulos, eikä sillä ollut mitään vaikutusta supistuskipuihin. 

Kello 17: "Nyt en kestä enää!"

Mieheni kutsui kätilön ja sanoin hänelle, että nyt on pakko saada spinaali tai epiduraali.  "En pysty enää!" "Tarkistetaanpa vielä!" hän totesi. Kohdunsuu oli jo 8.5 cm auki ja hän rohkaisi: "Kyllä sä pärjäät hienosti! Ei meidän kannata enää mitään laittaa! Kohta pääset ponnistamaan!" Vaikeroin kyynelten läpi, mutta päätin, että nyt on pakko kestää. 

Ei mennyt montaa minuuttia, kun minulle tuli ponnistustarve. Mieheni kutsui kätilön taas paikalle. Olin kontillani sängynpäätyä vasten. Tämän raskauden aikana olin lukenut Aktiivisen Synnytyksen ryhmästä, mistä asennoista tulee vähiten repeämiä ja haavaumia, ja tämä oli todettu tutkimuksissa parhaaksi (puoli-istuva tai istuva ovat huonoimmat). Tämän sekä pyynnön siitä, että kätilö tukee fyysisesti ja sanallisesti repeämien estämiseksi olin maininnut erikseen synnytystoiveissani. 

Aloin ponnistaa ja kipu oli valtavaa, ja fiilis oli taas sama kuin esikoisen kohdalla: "Ei tämä voi olla mahdollista!". Päätin keskittyä: Nyt äkkiä tai ei koskaan. Ponnistukseen meni minuutti ja sitten koitti helpotus. Ahh, se ihana helpotus! 


Tyttö syntyy kello 17.15 

Käännyin katsomaan ja jaloissani oli tummatukkainen... tyttö! Ja pian hän jo alkoi huutaa. Minut autettiin kääntymään ympäri makuulle ja sain vauvan syliini. "Voi rakas!"Oloni oli helpottunut ja täysin epätodellinen: Mitä täällä juuri tapahtui?! Kello on 17.15 ja hän on nyt jo sylissäni! 

Siinä häntä ihastellessani synnytin vielä istukan, ja sain myös kuulla huojentavia tietoja: minulle ei tullut yhtäkään repeämää tai haavaumaa, mistä olen todella kiitollinen. Verta menetin harvinaisen vähän, ja koska supistukset olivat todella kovat en tarvinnut supistavaa lääkettä lopuksi. Mies sai kunnian leikata napanuoran. 

Kätilö kehui, miten hienosti jaksoin, ja totesi, että tällaisesta synnytyksestä hän saa niin paljon voimia työhönsä. "Mutta kyllä sulla oli jumalattomat kivut!"

Oloni oli jopa hämmentävän virkeä ja "energinen", ja uskokaa tai älkää, olin niin fiiliksissä synnytyksestä taas minuutteja sen järkyttävän kivun jälkeen, että samantien tuli tunne siitä, että tämä ei ollut viimeinen synnytykseni. No, se jää nähtäväksi! 

Hoitaja saapui tarkistamaan tyttömme, jonka Apgar -pisteet olivat 9 / 10 / 10, paino 3442 grammaa ja pituus 52 cm. 


Minulla oli samantien synntyksen loputtua aivan JÄRKYTTÄVÄ nälkä - tällä kertaa emme todellakaan popsineet eväitä synnytyksen aikana. Vedin pari pillimehua ja pretzeleitä ensihätänä, ja pian jo sainkin tarjottimella iltapalaa. 

Hämmentyneinä ja kiitollisina kilistelimme Fresitan kanssa, ja saimme pian kuulla, että saamme perhehuoneen. 

Seuraavassa postauksessa jatkan tarinaa! Ensihetket synnytyksen jälkeen. 

-Petra

P.S. Onnea, rentoa ja luottavaista mieltä jokaiselle, joka on lähiaikoina suuntaamassa suurelle synnytysseikkailulle! Tiedän, että teitä on useampi. 

Hän on täällä: Terveisiä vauvakuplasta!

Hän on täällä: Terveisiä vauvakuplasta!


Torstaina 10.8.2017 kello 17.15 vastoin odotuksiani meidän äärettömän suloinen ja rakas tyttäremme teki debyyttinsä tähän maailmaan! Hän tuli lopulta sellaisella rytinällä, että äiti on edelleen ällistynyt!

3442 grammaa ja 52 senttiä silkkaa kultaa. Ja osa painosta on tuuheaa, tummaa tukkaa! Hän on peikkotyttö - tullut isiinsä, äitiinsä ja veljeensä: meillä kaikilla oli syntyessä tumma ja pitkä tukka!

Kaikki tapahtui todella nopeasti, mutta kerron siitä teille seuraavaksi paremmin. Synnytys sujui kuitenkin upeasti ja paremmin kuin olisin osannut odottaa, ja yhden perhehuoneessa vietetyn yön jälkeen pääsimme kotiutumaan alle vuorokauden sairaalassa olon jälkeen.

Nyt on maito noussut ja tunteet myös: olen tänään liikuttunut vähän väliä, ja huomaan uppoutuvani jälleen ihanaan vauvakuplaan. Imetys on lähtenyt tosi hyvin sujumaan, ja voi että miten nautinkaan siitä. 

On tämä ihmeellistä ja taianomaista. Olen niin täynnä kiitollisuutta ja ihmetystä, ja tämä rakkaus ja hoiva, jota kokee vastasyntyneeseen on jotain käsittämätöntä! Kuten huomata saattaa, olen melkoisissa huuruissa. Otan siitä kyllä kaiken irti, tämä on niin ainutlaatuista aikaa! 

Tulossa on siis paljon vauva-aiheisia juttuja, tottakai! Kertokaa toivepostauksia, jos on jotain erityistä, mitä haluaisitte kuulla.

Kiitos tuhannesti kaikista ihanista tsempeistä ja onnitteluista, ne ovat merkinneet paljon!

-Petra




Yliaikaisen vikat raskausterkut!

Yliaikaisen vikat raskausterkut!




Niinhän tässä sitten kävi, kuten vähän arvasinkin, että ylitimme lasketun ajan niin reilusti, että huomenna on määrä mennä synnärille, ja luultavimmin alamme käynnistellä synnytystä. Toki sekin vaihtoehto on olemassa, että he lähettävät meidät vielä kotiin odottelemaan... mutta. Sen näkee huomenna!

Vointini on kuitenkin ollut loistava, mistä olen ihan super kiitollinen! Viimeiset reilu pari viikkoa olen ollut kuin uusi nainen! Olen pelkästään kuluneen viikon aikana kävellyt yli 60 kilometriä, pyöräillyt ja nauttinut päivistä. Toki aina jossain vaiheessa päivää iskee kooma ja pitää lepuutella, mutta noin yleisesti jaksaminen on ollut huomattavasti parempaa kuin moniin, moniin viikkoihin. 

Olemmekin ottaneet ilon irti kesälomapäivistä ja puuhanneet kaikenlaista kivaa perheenä. Tätä oikeastaan rukoilinkin: että jos menen jälleen yliajalle, kuten esikoisesta, niin olisi aivan ihanaa, että vointi olisi yhtä hyvä kuin silloin ekalla kerralla. Nyt on tuntunut siunaukselta, että olen molempien raskauksien viimeisillä viikoilla jaksanut ja halunnut nauttia ajastani. 

Olo on toisaalta luottava ja rauhallinen, samanaikaisesti varsinkin tänään iltaa kohden on tullut jotenkin levoton olo, enkä osaa oikein rauhoittua. Päässä pyörii tuhat ajatusta ja samanaikaisesti ei yhtään mitään. Yhdessä hetkessä jännittää ja on sellainen olo, etten ole valmis! Ja seuraavassa valtaa fiilis, että olen NIIN valmis. Eniten sitä tietysti toivoo ja rukoilee, että kaikki menisi mukavasti, ja vauvalla ja minulla olisi kaikki oikein hyvin. 

Huomenna aamulla suuntaamme sitten synnärille ja katsotaan, mitä tuleman pitää. Uskon kyllä, että tämä neiti tulee vielä tällä viikolla sieltä ulos.

Meitä saa muistaa ajatuksin ja rukouksin! Päivittelen varmaan fiiliksiä ja tilannetta Insta Storiesin puolella vähän tilanteen ja jaksamisen mukaan, joten sieltä voi käydä kurkkimassa. 

Kuullaan!

-Petra

Onko sinulla avioehto?

Onko sinulla avioehto?

Kun me kaksi opintovelallista, nuorta opiskelijaa menimme naimisiin, ei avioehto käynyt mielessäkään. Eipä meillä kummallakaan ollut kovinkaan monta senttiä tilillä, eikä perintöjä tai varallisuutta muutenkaan. 

Eikä se käynyt mielessä myöskään - ja etenkin - siksi, että avioehdon tekeminen olisi ollut arvojemme vastaista. Olemme sitoutuneet toisiimme loppuelämäksi ja päättäneet mennä vaikka läpi harmaan kiven. Olemme myös halunneet olla täysin yhtä - myös taloudellisesti. Siksi meillä ei ole minun tai sinun rahoja, vaan kaikki on yhteistä. Tätä ei muuten pankki meinannut ihan helpolla hyväksyä. 

Näin me ajattelemme meidän liitossamme. Jokainen pariskunta tekee näissä asioissa omat ratkaisunsa, eivätkä ne muille tietysti kuulu. 



Toisenlaiset avioehdot

Mutta onko taloudellinen avioehto ainoa olemassa oleva avioehto? Aloin tässä taannoin miettiä, että aika monella itseasiassa on avioehto olemassa ilman, että he sitä sellaisena pitävät. Puhun nimittäin niistä ehdoista, joita olemme oman päämme sisällä asettaneet liitollemme. 

"Olen naimisissa kanssasi, niin kauan kuin olen onnellinen."
"Olen naimisissa kanssasi, niin kauan kuin sinä teet minut onnelliseksi."
"Pysyn kanssasi niin kauan kuin tuntuu hyvältä."
"Olen kanssasi, jos et koskaan muutu."
"Olen kanssasi, jos lupaat muuttua."
"En jätä sinua, ellet..." (esimerkiksi petä tai valehtele) 
"Rakastan sinua, mutta vain jos sinä myös rakastat minua."
"Kunnioitan sinua, jos ansaitset sen."
"Annan anteeksi, jos lupaat, ettet ikinä enää mokaa."

Nämä ovat kaikki esimerkkejä erilaisista ehdoista. Ne sisältävät ajatuksen siitä, että avioliitto on liiton sijaan pikemminkin aviosopimus, joka sitoo sen molempia osapuolia vain niin kauan kuin osapuolet täyttävät sopimuksen ehdot. Jos ehtoja rikotaan, voidaan sopimus purkaa. Silloin on hirmuisen kätevää, että on valmis exit strategy tehtynä.

Näin saa toki ajatella, onhan se ehkä tällä hetkellä yleisimpiä käsityksiä avioliitosta. Eihän kaikki ajattelekaan, että avioliitto olisi elämänpituinen juttu. Mutta jos lähtökohtaisesti haluaa pysyä yhdessä ja samassa avioliitossa loppuelämänsä, niin palvelevatko erilaiset avioehdot sitoutumista ja yhdessä pysymistä vaikeinakin aikoina?

Avioehdon vaarat

Erilaiset avioehdot eivät ole täysin vaarattomia. Vaikka niitä ei ääneen sanoisi tai aktiivisesti ajattelisi, niin siellä ne ovat ja voivat vaikuttaa ratkaisevastikin parisuhteeseen ja siihen, miten suhtautuu ongelmiin, jos kun niitä tulee. Vaikeuksien keskellä voi olla huomattavasti helpompaa taistella avioliiton puolesta ja sitoutua, jos ei ole vuosia leikitellyt erilaisilla "jos" -ajatuksilla. 

Kirjoitin aiemmin parisuhdeonnesta (täällä) ja kerroin tutkimuksesta, jossa oli havaittu, että vaikeista ajoista selvinneillä pariskunnilla oli yksi erittäin merkittävä ominaisuus: he olivat vankkumattoman sitoutuneita toisiinsa. Sen sijaan, että he olisivat leikitelleet eroajatuksilla, he aktiivisesti vastustivat niitä ja pyrkivät tekemään erosta mielessään mahdollisimman epähoukuttelevan vaihtoehdon. Heillä ei ollut erilaisia avioehtoja, vaan he olivat ehdottoman sitoutuneita. 

Voidaankin sanoa, että avioliitossa ei ole kyse 50/50 projektista, vaan molemmilta osapuolilta vaaditaan 100 % sitoutumista ja henkilökohtaista vastuuta, jotta homma saadaan toimimaan - ja kukoistamaan. Minun tulee rakastaa puolisoani siitä huolimatta, miten hän toimii ja rakastaa. 

Vaihtoehto avioehdolle

Jos avioehto voi haavoittaa tai haitata sitoutumistamme, niin mitä vaihtoehtoja meillä on? Ajattelen itse niin, että ehdottomuus on yksi mahdollisuus. Kuten avioliittolupauksissa sanomme: Lupaamme rakastaa hyvinä ja huonoina aikoina, myötä- ja vastoinkäymisissä. 

Meillä ei ole takeita siitä, mitä puolisomme tekee, emmekä voi välttyä siltä, että avioliitossa tulee vaikeita aikoja ja tulemme satutetuiksi tai satutamme. Mutta voimme sitoutua siihen, että pyrimme itse antamaan liitollemme ja puolisollemme kaikkemme. 

Sillä itseemme voimme vaikuttaa. Jopa silloin kun elämme onnettomassa tai vaikeassa parisuhdevaiheessa. Et voi muuttaa puolisoasi, mutta voit vaikuttaa siihen, miten itse toimit ja rakastat. On helppo etsiä toisesta vikoja ja puutteita, mutta kuten Craig Groeschel sanoo: "If you want something different, be it."

Mitä ajatuksia erilaiset avioehdot herättävät?

-Petra 

Parisuhteesta puhuessani koen aina tarpeen tehdä pienen disclaimerin, joten täältä pesee: en kritisoi, arvostele tai ota kantaa kenenkään avioeroon tai siihen johtaneisiin syihin tai väitä, etteikö päteviä ja hyviä syitä ole, eikä tarkoitukseni ole syyllistää ketään. Parisuhdepohdinnoissani ei myöskään ole kyse suhteista, joissa esiintyy vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, riippuvuuksia, sarjapettämistä tai minkäänlaista henkistä tai fyysistä väkivaltaa tms. 

Lisää parisuhdepostauksia täällä

Vanhemmuuden Ristiriidat

Vanhemmuuden Ristiriidat









Sade ropisee ikkunaan ja ulkona on lähes myrskyisä ilma - ja se tuntuu jotenkin aivan ihanalta! Olen juuri hellinyt itseäni ja raskausviikon 41+1 kehoani pienessä kotispassa, ja mieheni hemmottelee itseään Xboxin parissa pelaamalla. 

Olemme kotona. Kahdestaan. Ilman esikoistamme. Se on yhtäältä ihanaa ja rentouttavaa, mutta samalla outoa ja vähän haikeaa.

Ristiriitaiset tunteet

Äidiksi tultuani olen saanut huomata, että vanhemmuus on täynnä ristiriitaisia tunteita. 

Lastaan rakastaa sanoinkuvaamattoman paljon; niin paljon, että vain toinen vanhempi voi sen ymmärtää. Silti välillä vanhemmuus voi olla hyvinkin raskasta: on valvottuja öitä ja univelkaa niin paljon, ettei se kaikki meinaa mahtua silmäpusseihin. On uhmaikää, kiukuttelua ja teini-iän angstia, mikä voi saada tyyneimmänkin vanhemman pinnan kiristymään ja hermoromahduksen partaalle. On aikatauluja, rutiineja ja velvollisuuksia, jotka voivat aiheuttaa ajoittaista vapauden ja spontaaniuden kaipuuta. 

On päiviä, jolloin on itse uupunut ja huomaa odottavansa päikkärihetkeä tai iltaunia kuin kuuta nousevaa - ja kun lapsi on nukkunut viisi minuuttia iskee äidille haikeus, ikävä ja syyllisyys. "Voi sitä pientä, suloista rakasta!"

Uskon, että aika moni vanhempi voi allekirjoittaa, että vanhemmuus on parasta ja ihaninta, mitä elämässä on koskaan tapahtunut. Sitä ei vaihtaisi pois mistään hinnasta, eikä mikään vedä sille vertoja. 

Hengähdyshetki

Samalla vanhempana olo on intensiivisin, vastuullisin ja sitovin rooli, jonka voi itselleen koskaan saada. On täysin ymmärrettävää, että sitä joskus kaipaa pientä taukoa: mahdollisuutta olla hetken vain yksin, oma itsensä, vailla vaatimuksia. Mahdollisuuden kohdata omaa puolisoa, ja olla hänen kanssaan hetken vain aviopari ja rakastavaiset. Mahdollisuuden ladata akkujaan, jotta voi taas olla se paras versio itsestään omalle lapselleen. 

Sanoisin, että hengähdyshetket ovat elintärkeä asia, jotta voi olla hyvä, rakastava ja läsnäoleva vanhempi. 

Tänä viikonloppuna meillä on ollut tällainen mahdollisuus. Olla vain yksin ja kaksin. Ja onpa se outoa! Poikamme on viihtynyt loistavasti isovanhemmillaan kaksi yötä, ja taitaa eniten ikävöivä osapuoli olla kyllä äiti. 

Hieman kyllä hymyilyttää, että niin paljon kuin sitä joskus kaipaa hetken hengähdystä ja latausaikaa, niin samantien, kun sen saa, iskee päälle jo ikävä ja haikeus ja vähän syyllinenkin olo: onko tämä nyt ihan ok ja sallittua? 

Kirjailija Elizabeth Stone on sanonut: "Making the decision to have a child - it is momentous. It is to decide forever to have your heart go walking around outside your body." Voin allekirjoittaa tämän täysin: Äidiksi tultuani olen äiti koko ajan, lopun elämäni - oli lapseni sitten hoidossa tai jo itsenäistynyt aikuinen. Ja se tarkoittaa myös sitä, että kesken hengähdyshetkienikin saattaa iskeä kova ikävä, kaipuu ja huoli toisesta. 

Nyt ymmärrän, miksi äitini valvoi yöllä odottaen minua kotiin, vaikka olin jo täysi-ikäinen: Hänhän on minun äitini ja minä hänen lapsensa - ikuisesti. 

Oletko sinäkin kokenut vanhemmuuteen kuuluvia ristiriitaisia tunteita ja turhaa syyllisyyttä?

Viikonlopun aikana olemme eläneet ilman aikatauluja ja spontaanisti; menneet fiiliksen mukaan. Kuten ylläolevasta puhelimen kuvapläjäyksestä huomaa, viikonloppuun on mahtunut myöhään nukkumista ja herkullisen aamupalan nauttimista, asioiden hoitamista ihan rauhassa (laskut, siivoaminen, pyykit, vakuutusasiat), kahvilassa istuskelua ja päivän lehtien lukemista, käppäilyä kesäisessä Turussa, vegaaniruokafestareilla herkuttelua, herkullisia aterioita kotona parvekkeella ja elokuvan katselua. Ja tämä kaikki on tehnyt hyvää! 


-Petra

Yliaikaisen kuulumiset

Yliaikaisen kuulumiset




Laskettu aika oli ja meni ja täällä sitä edelleen odotellaan, mutta hyvissä fiiliksissä! Meneillään on raskausviikko 40 + 3, eikä merkkejäkään synnytyksestä ole. Jotenkin arvasin, että näin käy! Tai ehkä tämä vaan tuntuu niin tutulta, sillä been there done that esikoisen kohdalla. 

Viime viikon neuvolassa tuli puheeksi lähetteen tekeminen käynnistykseen - se tehdään tämän viikon neuvolassa. Jotenkin siinä hetkessä jokin päässäni muuttui ja tuli tunne, että käynnistykseen ollaan nyt menossa. Tosin tässähän on vielä aikaa vauvan tulla omin päin ulos, mutta olen henkisesti valmistautunut siihen, että käynnistys saattaa tälläkin kertaa olla tarpeen. 

Nyt on siis jo varmaa, että heinäkuun tyttöä ei ole tulossa, mutta elokuun sitäkin varmemmin! Vielä viikko kaksi sitten oli jonkin verran oireilua, josta kerroin täällä. Nyt tuntuu, että ei ole oikein mitään joitakin vihlontoja lukuunottamatta. 

Itseasiassa nämä viimeiset pari päivää lasketun ajan jälkeen ovat tuntuneet erittäin hyviltä. Olen nukkunut melko hyvin ja tuntuu, että energiaa on ollut taas paremmin. 

Tänään tuli taas pyöräiltyä useita kilometrejä ja kävelyä kertyi 13.5 kilsaa. Eikä kolota ihan samalla tavalla kuin aiemmin. On kyllä tosi outoa... 

Ennen laskettua aikaa oli vähän stressikin vauvan tulemisesta, ihan vaan omien "aikataulusuunnitelmien" vuoksi. Nyt fiilis on enemmänkin sellainen, että vauva tulee kun on tullakseen, eipä tässä nyt mikään kiire oikeasti ole. Asiat kun tuppaavat kyllä järjestymään. 

Käynnistyskikkoja ja hemmottelua

Mutta hyvästä olosta huolimatta olen kyllä ihan huvin ja ajankulun vuoksi kokeillut erilaisia käynnistyskonsteja. Mielenkiintoistahan se olisi, jos saisi kokea, että jokin oikeasti toimi (vaikka sattumaahan se silti todennäköisesti olisi). Olemme painelleet akupisteitä mieheni kanssa ja eilen pötkötin piikkimatolla. Olen juonut vadelmanlehtiteetä ja pyöritellyt lantiota jumppapallolla (tekee muuten hyvää alaselälle ja nivusalueelle). Olen kiivennyt portaita, liikkunut ja rentoutunut. Olen syönyt paljon ananasta (ja nyt siihen on oikea himo!) sekä tulista ruokaa. Saunonut ja ne muut perinteiset kikat, kyllä te tiedätte. 

Olen myös käyttänyt tämän pienen energiaboostin asioiden hoitamiseen syksyä silmällä pitäen. Jotenkin syksy on alkanut myös kutkuttaa kivalla tavalla! Se on auttanut myös henkisesti, sillä kuten olen Insta Storiesin puolella maininnut: odottelu yliaikaisena on tietynlaista omituista limboilua - aika katoaa ja pysähtyy, vaikka oikeasti se menee koko ajan eteenpäin. 

Oman mielen pitää myös positiivisena ja virkeänä hemmottelu, ja sitä olen harrastanut lähes päivittäin. Olen lakannut kynsiäni, tehnyt kasvohoitoja ja koko vartalokuorintoja. Ajellut säärikarvat ja välillä vähän laittautunut. Olen myös pötkötellyt kirjaa lukien tai käynyt ihan itseksiin kävelyllä ja nauttinut tietystä vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, joka on kohta taas hetken ajan harvinaisempaa. 

Olo on nyt siis erittäin bueno, mutta kuten me naiset tiedämme, saattaa mieli muuttua hyvinkin nopeasti. Nyt kuitenkin nautin näistä hetkistä ja päivistä, ihanasta pojastamme ja perheestämme. Vaikka olen valmis, niin hetkittäin tulee sellainen olo, että apua, en ole valmis! On tämä taas niin suuri muutos ja eniten jännittää tavata hänet, minun tyttäreni!

Terkkuja siis täältä jännän ääreltä! Päivän fiiliksiä ja kuulumisia ja tilanteen edistymistä voi seurata Storiesin puolella

Mitä sinne kuuluu?

-Petra