Vanhemmuuden Ristiriidat









Sade ropisee ikkunaan ja ulkona on lähes myrskyisä ilma - ja se tuntuu jotenkin aivan ihanalta! Olen juuri hellinyt itseäni ja raskausviikon 41+1 kehoani pienessä kotispassa, ja mieheni hemmottelee itseään Xboxin parissa pelaamalla. 

Olemme kotona. Kahdestaan. Ilman esikoistamme. Se on yhtäältä ihanaa ja rentouttavaa, mutta samalla outoa ja vähän haikeaa.

Ristiriitaiset tunteet

Äidiksi tultuani olen saanut huomata, että vanhemmuus on täynnä ristiriitaisia tunteita. 

Lastaan rakastaa sanoinkuvaamattoman paljon; niin paljon, että vain toinen vanhempi voi sen ymmärtää. Silti välillä vanhemmuus voi olla hyvinkin raskasta: on valvottuja öitä ja univelkaa niin paljon, ettei se kaikki meinaa mahtua silmäpusseihin. On uhmaikää, kiukuttelua ja teini-iän angstia, mikä voi saada tyyneimmänkin vanhemman pinnan kiristymään ja hermoromahduksen partaalle. On aikatauluja, rutiineja ja velvollisuuksia, jotka voivat aiheuttaa ajoittaista vapauden ja spontaaniuden kaipuuta. 

On päiviä, jolloin on itse uupunut ja huomaa odottavansa päikkärihetkeä tai iltaunia kuin kuuta nousevaa - ja kun lapsi on nukkunut viisi minuuttia iskee äidille haikeus, ikävä ja syyllisyys. "Voi sitä pientä, suloista rakasta!"

Uskon, että aika moni vanhempi voi allekirjoittaa, että vanhemmuus on parasta ja ihaninta, mitä elämässä on koskaan tapahtunut. Sitä ei vaihtaisi pois mistään hinnasta, eikä mikään vedä sille vertoja. 

Hengähdyshetki

Samalla vanhempana olo on intensiivisin, vastuullisin ja sitovin rooli, jonka voi itselleen koskaan saada. On täysin ymmärrettävää, että sitä joskus kaipaa pientä taukoa: mahdollisuutta olla hetken vain yksin, oma itsensä, vailla vaatimuksia. Mahdollisuuden kohdata omaa puolisoa, ja olla hänen kanssaan hetken vain aviopari ja rakastavaiset. Mahdollisuuden ladata akkujaan, jotta voi taas olla se paras versio itsestään omalle lapselleen. 

Sanoisin, että hengähdyshetket ovat elintärkeä asia, jotta voi olla hyvä, rakastava ja läsnäoleva vanhempi. 

Tänä viikonloppuna meillä on ollut tällainen mahdollisuus. Olla vain yksin ja kaksin. Ja onpa se outoa! Poikamme on viihtynyt loistavasti isovanhemmillaan kaksi yötä, ja taitaa eniten ikävöivä osapuoli olla kyllä äiti. 

Hieman kyllä hymyilyttää, että niin paljon kuin sitä joskus kaipaa hetken hengähdystä ja latausaikaa, niin samantien, kun sen saa, iskee päälle jo ikävä ja haikeus ja vähän syyllinenkin olo: onko tämä nyt ihan ok ja sallittua? 

Kirjailija Elizabeth Stone on sanonut: "Making the decision to have a child - it is momentous. It is to decide forever to have your heart go walking around outside your body." Voin allekirjoittaa tämän täysin: Äidiksi tultuani olen äiti koko ajan, lopun elämäni - oli lapseni sitten hoidossa tai jo itsenäistynyt aikuinen. Ja se tarkoittaa myös sitä, että kesken hengähdyshetkienikin saattaa iskeä kova ikävä, kaipuu ja huoli toisesta. 

Nyt ymmärrän, miksi äitini valvoi yöllä odottaen minua kotiin, vaikka olin jo täysi-ikäinen: Hänhän on minun äitini ja minä hänen lapsensa - ikuisesti. 

Oletko sinäkin kokenut vanhemmuuteen kuuluvia ristiriitaisia tunteita ja turhaa syyllisyyttä?

Viikonlopun aikana olemme eläneet ilman aikatauluja ja spontaanisti; menneet fiiliksen mukaan. Kuten ylläolevasta puhelimen kuvapläjäyksestä huomaa, viikonloppuun on mahtunut myöhään nukkumista ja herkullisen aamupalan nauttimista, asioiden hoitamista ihan rauhassa (laskut, siivoaminen, pyykit, vakuutusasiat), kahvilassa istuskelua ja päivän lehtien lukemista, käppäilyä kesäisessä Turussa, vegaaniruokafestareilla herkuttelua, herkullisia aterioita kotona parvekkeella ja elokuvan katselua. Ja tämä kaikki on tehnyt hyvää! 


-Petra

Ei kommentteja